Kuten edellisen jutun kommenteissa mainittiinkin, raparperimehuepisodi ja cannellonikohellus on olleet aika eeppisiä tarinoita mun keittiötaidoista. Tai lähinnä taidottomuudesta. Mutta viime aikoina olen hämmästyttänyt itseänikin onnistumalla valtaosassa ruokaprojekteista joihin olen ryhtynyt. Hyvä resepti on tietysti kaiken a ja o, ja jaankin nyt tässä pari viimeaikaista hittiäni. Valitan, että ette nyt pääse nauramaan mulle/mun kanssani. Jostain syystä koheltaminen on niin kovin paljon hauskempaa. Mut mä lupaan et tää on parempaa.

Suppilovahverokastikkeen resepti on työkaveriltani, joka asuu Sipoossa suppiloparatiisi takapihallaan.

• suppilovahveroita
• 1-2 valkosipulinkynttä
• vähän chiliä silputtuna (alkuperäisessä ohjeessa oli chilimarinoituja valkosipulinkynsiä, mut kellä nyt sellasia on?!)
• suolaa & pippuria
• kermaa

Paistetaan suppilovahverot kattilassa tai pannulla ilman rasvaa, niin että niistä poistuu neste. Lisätään valkosipulinkynnet ja chilisilppu (tai ne chilimarinoidut valkosipulinkynnet) ja vähän ruokaöljyä maun mukaan ja jatketaan kypsennystä. Mausteeksi vielä vähän suolaa ja mustapippuria. Ja lopuksi kunnon luraus kermaa niin saa kastikkeen.

Kastikkeen kanssa tein jauhelihapihvejä reseptillä, jolla teen yleensä lihapullia:

• 400g naudan paistijauhelihaa
• muutama paahtoleipä
• purkki kermaviiliä
• vajaa 1 dl maitoa
• pussi ranskalaista sipulikeittoa
• 1 muna
• 1 tl suolaa
• 1/4 tl valkopippuria
• 1 tl paprikajauhetta

Käytän siis paahtoleipiä korppujauhon sijaan. Ne pieniks palasiks kulhoon, päälle kermaviili ja sekasin. Mukaan muna, sipulikeitto, maito ja mausteet. Lopuks jauheliha sekasin tän kaiken kanssa. Normaalisti pyöritän siis pullia pellille, nyt tein viisi tai kuusi pihviä. 225 asteessa noin vartti. Omnom.

Toinen suurenmoinen ruokalöytö oli Kebakot, jotka tein TaraBanxxin inspiroimana, tarkemman ohjeen ja kuvia voi käydä kurkkimassa sieltä. Lautaselle siis lampaanjauhelihakebakoita, tsatziki-tyyppistä soosia ja uunissa käytettyjä porkkanatikkuja. Mä oon normaalisti hysteerinen jos mittoja ei oo annettu tarkasti, mut nyt aattelin elää vaarallisesti ja kokeilla tätä anyway, ja oli niiiin hyvää et ei tosikaan. Omnom osa 2.

Ja sit on olemassa ihan kokonainen ruokaryhmä, jossa onnistun lähes aina: salaatit! Salaattitarpeita mä voin mennä ostamaan kaupasta jopa ilman listaa (tosin silloin yleensä unohtuu jotain oleellista, mutta pointti lähinnä se, että osaan lennosta miettiä mitkä jutut vois sopia yhteen - ja se on mulle saavutus). Viime viikkojen paras on ollu varmaankin tämä:

• salaattisekoitus
• kurkku
• avokado
• ilmakuivattu kinkku
• buffalomozzarella
• rucola
• basilika
• pieniä kapriksia
• raastettua parmesania
• oliiviöljyä
• valkoviinietikkaa
• sormisuolaa
• pippuria

Söisitkö?

Viikko sitten perjantain olis voinu kuvitella olevan se pahamaineinen 13. Tai no, jotkut tähdet vinksallaan tän 111111-päivänkin kanssa oli oltava, kun kerran Prisman parkkiksellakin pääs naimisiin. Meidän huushollissa tapahtui seuraavaa:

Orastelevaa flunssaa uhmaten kävin salilla (tiedättehän: tuntuu että on tulossa kipeäksi, nyt täytyy viel äkkiä urheilla jotain kun kohta ei hetkeen voi) ja saavuin vähän klesaisena kaupan kautta tyhjään kotiin, aikeissa nauttia koko ilta parhaasta seurasta, omastani, hyvän ruoan ja television äärellä. Mutta sitä ennen suihku ja, kun nyt kerran tässä tätä aikaa on, nopea säärten epilointi (en menisi näin detaljitasolle, jollei se olisi tarinan kannalta oleellista). Säärten siistimisen jälkeen epilaattori puhdistetaan tökkimällä sen teräosia pikku harjalla. Sillai nopeasti ennen siirtymistä keittiön kautta sohvalle. Paitsi jos tökkää sillä pikku harjalla johonkin, joka irtoaa, sanoaa “kilinkilin” ja putoaa lavuaarin viemäriin. Tietysti.

Näkemättä mikä tuikitärkeä vieteri tai vastaava tästä ihmevempaimestani putosi, otin ruuvarin kauniiseen käteeni ja purin koko saakelin lavuaarin viemäriputkiston. Ravisteltuani tämän kadonneen pienen metallinpalasen ulos hajulukosta, pestyäni kaikki putken osaset, ruuvattuani ne takaisin paikoilleen ja pestyäni likaantuneen lattian (ja itseni) huomasin, että lavuaarin putki vuotaa. Joo, olihan se putki tosiaan vähän hapertunut, mutta ei se aiemminkaan vuotanut. Joten näppäränä likkana purin taas koko helahoidon. Ja kokosin uudelleen. Ja kuivasin lattian. Se vuosi edelleen. Näh. Laitoin vadin lavuaarin alle.

Sitten käännyin takaisin epilaattorin puoleen. Fiksuna ja itseeni tyytyväisenä laitoin nyt lavuaarin tulpan kiinni. Hähä. Aloin sommittelemaan karannutta osasta takaisin paikalleen. Ja pudotin sen uudelleen. Lattiakaivoon. Kiroilin rumasti, nostin ritilän pois paikaltaan ja kurkkasin kaivoon. Laitoin ritilän takaisin, pesin kädet ja menin laittamaan ruokaa.

…Mies, joka on oma-aloitteisesti hankkinut ja asentanut (teipannut ikkunan karmeihin) TALVIVALOT. Ja ostanut glögiä!

Paistaakohan se seuraavaks mulle kinkun?

Tässä männäviikolla julkaistiin Noksun uus kännykkä - Lumia. Ja heti joku neropatti oli Facebookissa keksiny, et ähhähähähhäää suckers, nimi tarkoittaa espanjaks prostituoitua!!!…

Nokialla on menny aikalailla päin pyllyä jo pitkän aikaa. Viimeisimmässä tulosennusteessa alamäki näytti vihdoin taittuneen. Sitä vois kuvitella että suomalainen olisi silloin ylpeä ja riemuissaan, et nyt tsemppi päälle, täältä noustaan vielä! Mut ei. Sit kun se uus kännykkä tulee niin mikä vaan riittää mollaukseks, et kattokaa ny, taas ne urpot mokas. Nimi tarkottaa porttoa ja pieneenkin kehuun täytyy tunkea joku mutta.

Toki tuntuu hullulta, että mikäli tuo sana nyt ei kuulu johonkin pieneen slangimurteeseen, niin miten tätä ei oo tarkistettu/tajuttu. Tai sitten - julkisuusarvo on tajuttu ja nimi valittu tarkoituksella. “Uusi jatke Pajero-miehelle!” Että up yours, vääräleuat.

Vituttaa tämä sienistä vauhkoaminen. Siis lähinnä se, että “niitä on metsät pullollaan”, “kaikkia ei ehdi edes keräämään”, “Supersienisyksy!”, “Sieniralli!”, “Sienet saatana!”

Että miksi en tykkää? No kun minä menin sinne metsään etsimään niitä sieniä kolmatta kertaa eläissäni. Minä löysin niitä sieniä ihan tolkuttoman paljon. Minä ajattelin että minä olen nyt jotenkin hyvä tässä. Mutta minä en ollutkaan yksin, ja tämä saalis ei ollutkaan minun ansiotani. Kuulemma ei tarvi kun viedä kori metsän laitaan niin hyvä että jaksaa kantaa pois. Sienet hyppii sinne ihan itsekseen. Hyps, hyps, hyps. Hmph.

Mutta mulla oli kuitenkin hieno kori. Ja punanen puukko!

Ja löysin kanttarellejakin. (Kyllä nämäkin lasketaan!)

Yks sieni ennusteli mun jälkinyrpeyttäkin.

Ei tarvii salille mennä seuraaval viikol.

Screenshot sanakirjan kohdasta “tolkuttoman paljon”.

Tosiaan kolmas kerta eläissäni sienessä. Eka kerta oli pari vuotta sitten, silloin ei oikein sytyttänyt. Lähinnä siksi, että aluksi en löytänyt mitään. Sitten kun löysin jotain lupaavaa, en tunnistanut sitä, vaan kaikki piti aina kysyä. Ja kymmenennen “onks tää nyt se herkkutatti”, “ei, se ei ole mikään, heitä pois” -dialogin jälkeen se yks “joo! se on oikein hyvä sieni kunhan sen ryöppää viis kertaa ja kierittää voissa ja tukehduttaa suolaan ja leivittää sisäfileellä” ei riittäny nostaa fiilistä. Plus mulla oli krap.. migreeni.

Mut tänä syksynä oon ollu selkeesti valmiimpi tähän ralliin. Oon ottanu taktiikaks kerätä vaan niitä sieniä jotka voi syödä heti ilman mitään ryöppäämisiä, ja oon opetellu yhen sienen per kerta. (Siis syötävän sienen - kärpässienen ja sen valkosen kaverin tunnistan kyllä, mikä on varmasti hyödyllistä sekin, mut ei lämmitä ruoanhakuretkellä.) Nyt tunnistan jo suppilovahveron (tjeu: vika kuva), mustatorvisienen ja kanttarellin! Herkkutatin luulin tunnistavani, mut peruin sen ku vedin yhen onnistuneen tunnistuksen jälkeen seuraavat viis mettään.

Tänään on syöty suppissoppaa ja omenapiirakkaa. Syksy! <3

Päivitin sunnuntain ratoksi tuon Minä-osion. Edellinen versio olikin jo kolmen vuoden takaa, ja vaikkei sitä kukaan koskaan lukiskaan niin itteä alko vaivaamaan et siel oli vanhaa tietoa.

Oon tosin muutakin tehny tänään. Käytiin tarkistamassa Kruunuvuoren hylättyjen huviloiden kunto.

Siellä ne rassukat rapistuu kaikessa hiljaisuudessa, joka kerta käydessä huomaa homman taas edenneen. Sieniä kasvaa pihaan. Esimerkiksi täältä löytyy valaisevampi kirjoitus mistä on kysymys. (Ja paljon kuvia.) Toi lampi on ollu musta aina jotenki kammottava, ja viime aikaisten Tampereen suunnan tapahtumien valossa jollain lailla erityisen surullinen tunnelma oli sen äärellä.

Vika kuva ei ookkaan enää Kruunuvuorelta vaan Helsingin omasta pikku Berliinistä, Kalasatamasta. Mä niin tykkään. Ja koko ajan arveluttavammaks käy kannattaako tästä Sörkasta mihinkään liuetakaan.

Kun kaverit kertoo uniseikkailuistaan tarinoita, joiden keksimiseen ei vinksahtaneinkaan mielikuvitus riittäisi, kuuntelen kateellisena, sillä mä en juuri koskaan näe unia. Tai siis muista niitä, koska kuulemma kaikki ihmiset näkee unia (mistä tiedät? ehkä just mä en näekään?) Sit kun mä jonkun kerran muistanki mun unen, niin ne on tällasia: Olen Pietarissa (siis In Real Life), ja näen unta, että olen Pietarissa. Tai näen unta että käyn kaupassa ja ostan kurkkua (siis sitä vihreetä pötkylää, ei mitään veristä ihmiskurkkua, mikä tekis siitäkin unesta jotenkin lennokkaamman). Kun herään “olikohan se vain unta vai tapahtuiko niin oikeasti?!” -tunteeseen, niin se on aikalailla aivan se ja sama. En mä ryntää äkkiä tarkistamaan onko mun jääkaapissa kurkku, ja pyyhi helpotuksen hikeä otsalta, kun ei olekaan. Ja pienempänä, kun mulla oli parvisänky, josta oli tuskasta kavuta alas aamuisin, niin mun usein toistuva uni oli, että mä oon jo aamupalalla. Sit mä heräsin enkä ollutkaan. What a nightmare! Miten kukaan voi nähdä unia jotka on näin merkityksettömiä ja näin yks yhteen todellisen maailman kanssa?? Blaah.

Kymmenen vuotta sitten Voionmaan opistolla tentteihin luku keskeytettiin aina sanattomasta sopimuksesta Salkkareiden ajaksi. Noiden aikojen jälkeen en ole ko. sarjaa paljoakaan vilkuillut, kunnes eilen. Kotiuduin töistä vähän seiskan jälkeen, keittelin finrexinit ja ajattelin ottaa vähän “omaa aikaa” ennen kodinhoidollisia velvoitteita (okei, tässä lauseessa oli moni asia vinksallaan, mutta ei nyt takerruta siihen). Ja katsoin siis kokonaisen jakson Salattuja elämiä.

Ja mitä helvettiä?! Onko maailma muuttunut mun ympäriltäni kertaluokkaa pahemmaksi paikaksi, olenko niin kalkkeutunut etten enää tiedä minkälaisten ongelmien kanssa ihan tavallinen nuoriso tänä päivänä painii?!! Koska silloin “minun nuoruudessani” Salkkarit käsitteli sellasia asioita kuin homoutta, iskän uutta vaimoa, uskonlahkoon hurahtamista, jnejne., you name it. Kaikkee sellasta et joku-tuns-jonkun-joka. Salatut elämät oli vertaistukisarja mihin tahansa ongelmaan - ei niin pientä tai suurta elämän haastetta etteikö sitä ennen pitkään Salkkareissa käsiteltäis.

Mutta mitä nyt?? Myydään pimpsaa huumevelkojen kuittaukseks, vaihdetaan vauvoja, kidnapataan ex-tyttis ja teljetään se häkkiin… Yhdessä jaksossa! Tällaistako tuolla Maailmassa tänä päivänä on? Kyllä ennen oli Salkkareissakin ongelmat pienempiä, niin kai sitten maailmassakin. Huokaus.

Ps. Veisköhän kukaan enää ees kukkia Töölön ratikkakiskoille sarjahahmon muistoksi?

Joskus edellisessä elämässä mainitsin hedelmävaakojen yllättävästä arkielämää hankaloittavasta numeroinnista. Jos joku neropää ei pysty käsittämään mitä vaikeeta voi olla järjestyksessä olevien numeroiden löytämisessä, niin kattokaa ny:

Kuudessa ekassa rivissä kahdeksan numeroa per rivi, seuraavassa kuudessa rivissä vähän pienempiä nappuloita 16 numeroa per rivi (kyllä, laskin), ja vielä lopuks kolmannenmallisia painikkeita uudella numerofontilla 6 kpl per rivi neljän rivin verran. Ihmisen kognitioita sen paremmin tieteellisesti tuntematta voisin ihan näin lonkalta heittää että tän olis voinu tehä loogisemminkin. Se en voi olla vain minä jonka sormi hapuilee oikean numeron perässä kohtalaisen pitkään.

Ps. Kuvan vaaka löytyy yhdestä Helsingin parhaista kaupoista, Kampin K-Supermarketista. Minä <3 kauppias. (Auki JOKA päivä kymppiin! Se valikoima! Ekologisia valintoja! Luomua! Jee!)

Mä tykkään marsuista, paljon. Mulla on tämmönen marsu taustakuvana sekä läppärissä että puhelimessa. Mutta se ei ole mun marsu. Eikä kenenkään tutun marsu. Se on vaan joku marsu, jonka mä löysin netistä, ja se oli musta söpö. Nyt mä tuun aina hyvälle tuulelle ku vilkasen puhelinta tai kun napsautan koneella työpöydän esiin. Marsu! (Se on myös hieno sana: marsu, marsumarsumarsumarsumarsu. )

Mut ajatelkaa, jos mulla olis taustakuvana joku pikkulapsi? “Onks toi sun?” “Ei, ku mä löysin sen netistä, ja se oli musta söpö.” Ja jos mä olisin vielä mies?

Mietittiin tuossa myös, kun vanhemmat kuvaa lapsiaan esim. maauimaloissa. Ja aina ne kuvat ei oo ihan siitä skidin korvanjuuresta näpsäistyjä, vaan sillai rennommalla otteella, myös muita lapsia kuvassa näkyen. Kuvittelenko mä vaan, vai oisko sillä teidän mielestä eroa, hilluuko lapsia täynnä olevassa uimalassa kameran kanssa nainen vai mies?

(Kuva guineapig chatter)