APUA!! Millä ja kenen luvalla on menty lopettamaan RIISISUKLAAN valmistus???!!! Timolla kesti valehtelematta ehkä 15 minuuttia tänään kaupassa miettiä, mitä haluaa pihvilleen jälkkäriks. Keksihylly-vanukashylly-karkkihylly-leivontahylly-keksihylly-vanukashylly… Mä siinä yritin kaikkea ehdotella, sit keksin riisisuklaan. Osu ja uppos, karkkihyllylle! Mutta paskat siellä mitään riisisuklaata ollut.

Pikaisella googlauksella selvisi ettei ole ollut ainakaan kolmeen vuoteen (kyllä, kaksplussalaiset ja voimahalilaiset perustaa ketjuja aivan kaikelle). Riipivä pettymys! Huutava vääryys!! Hiukan toivuttuani (yli en tästä pääse) tuli kaksi juttua mieleen:

Yksi: Mä en ole kaivannut riisisuklaata ainakaan kolmeen vuoteen. Jos kuvitellaan, että mä olisin keskivertosuomalainen (mitä en siis tietenkään ole), niin ei liene ihme että se on lopetettu.
Kaksi: Luojan kiitos Timo on kolmekymmentä eikä kolme. Mitä mä sit olisin tehnyt??? Todennäköisesti ostanut jotain riisikakkuja ja lähtenyt kotiin suklaansulatuspuuhiin. Mikä ei olis voinut päättyä kovin hyvin, mutta en olisi myöskään voinut riskeerata sitä, että kolmevuotiaani pari vuosikymmentä myöhemmin purkaa ahdistavia luottamusvaikeuksiaan ja selittämätöntä äitivihaansa kallotohtorin divaanilla. Huh. Vois noi chymokset ja fazerit nyt vähän ajatella.

Töissä kosahti tänään netti. Hirveen kiva, kun kyse on sosiaalisen median analyysia tekevästä softafirmasta. Dominot kaatuu yks toisensa jälkeen kun kantapäätekniikalla oppii mikä kaikki tosiaan tarvitsee nettiä. Nimimerkillä “Lähetänpä tämän tiedoston itselleni ja menen kotiin jatkamaan töitä”, “Ai ei voi tehä duunii? No katellaan Youtuubista videoita ja hengataan Facebookissa”, tai “Kuuntelenpa Spotifysta musiikkia”, ja miksei myöskin “Kysynpä Skypellä naapurista et toimiiko siellä netti”. Ehheh. Vttu et lähetä, et kato, et hengaa, et kuuntele etkä kysy. Hähä. Ole kädetön.

Tuli vähän samanlainen fiilis ku joskus kotona on menny sähköt. “Täähän on mukavaa. Ollaan nostalgisia ja kuunnellaan radiota!”… “Ainiin kahvinkeitin ei tietenkään toimi - no mut keitetään teetä!”… Ja kyllähän niitä vessan valoja nyt kuitenki täytyy joka kerta kokeilla laittaa päälle. Kuinka hidasälyinen voi ihminen olla?

Ja mitenhän sitä on ennen pärjätty, silloin Wanhaan Hywään Aikaan.

Toiveet todella toteutuu joskus. Viikko sitten sanoin ystävälle puhelimessa jotensakin että “olis ihan kiva tulla kipeeks, sais vähä lomaa töistä”. Kolme tuntia kului ja PAM - nenä oli tukossa.

Ei se flunssasena olo tietenkään herkkua ollut. Eikä se mitään “lomaa” ole, maata surkeana sohvalla, pää kipeänä liiasta nukkumisesta ja yöllä ei tuu uni, joka lihasta särkee ja telkkarin ohjelmat on huonompia kuin muistikaan. Mutta nyt kun alkaa helpottamaan niin huomaan, että jotain kivaa flunssassakin on.

Se on se kaikenlaisten rohtojen väkertäminen. Kun julkisesti (eli Facebookissa) hihkaisee olevansa kipeänä, kaverit pistävät isoisomummun flunssareseptit kehiin: inkiväärihunajasitruunatee, hunajarommitee, inkiväärivalkosipulihunajajuoma, echinaforce,… Kassan kautta ja kotiin näpertelemään. Vedenkeitin laulaa ja aamutakkinen nuhanenä pilkkoo, raastaa, puristaa, keittää, liottaa. Kolmen eri mukin kanssa vetäydytään sohvalle viltin alle. Höyryävistä juomista toiset on parempia kuin toiset, yhtä kaikki mitään näistä ei olisi tullut “ihan muuten vaan” kokeiltua. Kaikki napaan ja edes pienen hetken on ihmeparantunut olo. Sitten kierros alkaa uudelleen.

Ei mikään näistä taikajuomista taida kunnolla auttaa ainakaan enää siinä vaiheessa kun flunssa on jo täysillä päällä. Mutta jotain mukavan lämpöistä näissä pienissä flunssasairastamisen rutiineissa on. Aika pysähtyy eikä mikään ole niin tärkeää kuin eri ainesosien koostumus ja keskinäinen suhde, oikeaoppinen liotusaika ja riittävän kuuma vesi. Tämän takia kerran-kaksi vuodessa flunssakin on ihan siedettävä.

Että kiitos vaan kaikille salaiset flunssarohtoreseptinsä jakaneille. Lisääkin saa laittaa tulemaan seuraavan kerran varalle. Koska sehän tulee taas, ennemmin tai myöhemmin.

Tiesittekö, että Helsingissä myytävistä asunnoista 95 prosentissa on erinomainen pohja? Ja kun puolet niistä on vielä harvoin tarjolla, niin johan tässä on varsinaiset kissanpäivät asunnonetsijällä.

Luin lehdestä että nuuskalakia ollaan tiukentamassa. Tuli mieleen samat asiat mitä oon nuuska vs. rööki -asiasta vaahdonnut aikasemminkin - vaan en täällä.

Nuuskan käyttäminen on ihan helvetin typerän näköistä. Se turvonnut nuuskahuuli on kovin kaukana mistään viileestä. Mielestäni jopa röökinpoltto voi näyttää viileeltä, jos ei ajatella sen epäterveellisiä vaikutuksia ja hajua - mutta nuuskakin on epäterveellistä, haisee kamalalle (joskaan haju ei tartu käyttäjäänsä samalla tavalla kuin tupakka) ja lisäks näyttää ihan superdorkalta. Kun kaveri on jotenkin viimesen päälle “huolettoman tyylikäs”, tiedättehän: vähän kuluneet kuteet (ne oli sitä jo kaupasta ostettaessa), hobo-tyylinen mukaresuinen kaulahuivi, parin päivän harkittu sänki jne., ja sitten se tökkäsee sen nuuskan huuleensa niin voi elämä. Se ei todellakaan ole viimeinen silaus sille viileydelle, vaan se vaan näyttää yksinkertaisesti ihan-vitun-tyhmältä. Ja joo, en mä usko et kukaan paljonkaan yli 15-vuotias tekee kumpaakaan näyttääkseen viileeltä, mut huomaakohan nuuskaajat että se touhu ei oo edes neutraalin näköistä, vaan pöljän.

Lisäks mua vaivaa että nuuska tuntuis olevan etenkin sen käyttäjien mielestä jotenkin hyväksyttävämpää kuin tupakointi. Tupakoijat usein tajuaa edes kysyä, että onko ok jos polttaa seurassa - nuuskankäyttäjät ei kysy koskaan. Okei, et voi olla passiivinen nuuskaaja, mutta kyllä sekin haisee kamalalle. Kukaan ei stumppaa röökiään sisätiloihin, esim. pöydälle, mutta niitä nuuskanöllejä löytyy toisinaan sieltä täältä. Töissä kukaan (fiksu) ei jätä röökiaskia pöydälle jos asiakas tulee käymään - antaako se nuuskatörppö muka jotenkin raflaavamman kuvan haltijastaan?

Ja ei, mä en polta tupakkaa, eikä meidän taloudessa käytetä nuuskaakaan, tämä ei siis ollut oma puolustuspuheenvuoroni eikä pitkällisen vierestäkatsomispiinan synnyttämä angstinpurkaus. Tää nyt oli vaan tämmönen, hmm, mielipidekirjoitus.

Kävin tänään ostoksilla. Tai siis katsomassa vaatteita, sovittamassa muutamaa talvitakkia, koska sellaisen ostaminen olis kuulemma järkevää. Ennätyskylmä talvi tulossa ja muuta sellasta. Mutta oon tavallaan kieltänyt itseäni ostamasta hetkeen mitään. Sen lisäks, että lyhennän edelleen Islannin visalaskua, koin keväällä olevani niin rahoissani että sitouduin pikku sijoitukseen. Eräpäiväkin olisi vasta syyskuun vika. Tiesittekö muuten, että kuu vaihtuu ensi viikolla? Niin.

Mutta siis takas sinne kauppaan. Oon kasvanut sen verran aikuiseksi, että en osta mitään vaatetta tarkistamatta materiaalilappua. Ja mua sylettää aivan us-ko-mat-to-man paljon, että kaikki veromodat ja seppälät on täynnä ihania neuleita ja neulemekkoja, jotka tuntuis säiden viiletessä ystäviltä. Mutta mutta, ne on kaikki 100% AKRYYLIA. Joka taas on vihollinen numero yksi. Mua itseasiassa ei ees hirveesti häiritsis se, että kyllästyisin neuleisiini ja ostaisin joka kuukausi uuden (joojoo, ei nyt ajatella ekologisuutta tms.), enemmän mua surettaa se, että juuri kun ehtisin rakastua uuteen löytööni, niin se olisi, jos ei nyt käyttökelvoton, niin ainakin “jotenkin ei niin istuva ja siistinnäköinen”. Been there done that, ja siksi jätän harmitus kirvellen ne akryylihörsylät sinne hyllylle. Toki laatua on myös saatavilla, mutta usein kaupoissa käyminen on jatkuvaa innostumista ja pettymistä. “IHANA neule!!” “Jooh, akryylia.” Ja sitä ne on valtaosa. Ne näyttää laadukkailta ja upeilta siinä henkarissa ja vielä sovituskopissakin, mutta mua ette enää huijaa.

Mä olisin valmis maksamaan vaikka kolminkertaisen hinnan, jos saisin sen saman neuleen villaisena tai edes jonain villasekoituksena. Mut ei. Yks mitä oon keksiny on miesten S-kokoisten neuleiden ostaminen. Mutta jostain syystä sieltä osastolta ei löydy neulemekkoja..

On tää elämä vaikeeta. Mutta ah, vaatteiden ostamatta jättäminen järkisyihin vedoten onneksi kovin helppoa.

Aina kun ulkoistan itseni Suomesta, huomaan takeltelevani samojen arkisten kysymysten parissa, jotka vaan jotenkin pitäisi tietää. Erityisesti, jos en ole lähettänyt joukkojani etukäteen tutustumaan kohteeseen (joskus tähän kuulee viitattavan termillä “vaihto”).

1. Pitääkö hedelmät punnita?
2. Onko pöytiintarjoilu?
3. Pitääkö jättää juomarahaa?
4. Mistä saa postimerkkejä?
5. Mistä kaupasta saa viiniä/viinaa/kaljaa?

(Toi viimenen kohta tosin tuppaa ratkaisemaan kaikki muutkin, tai ainakin tekemään niistä vähemmän oleellisia.) Mielestäni jokaisessa matkaoppaassa pitäis olla tällainen faktaruta, jossa nää päivänpolttavat olisi avattuna lyhyesti ja ytimekkäästi. Ei tarttis sit olla ihan urpo. Tai mikä vielä pahempaa: turisti.

Niin en mä siis just nyt oo lähössä minnekään, vaikka aktiivisesti asiaa ajattelinkin. Tosin lentoliput marraskuussa Hollantiin on jo, ja ensi kevään kolmekymppisretkelle New Yorkiin tarttis enää löytää rahoittaja. Kuten rakas ystäväni kiteytti Facebook-statuksessaan (siellä missä tämän päivän totuudet julkistetaan ja proosa luodaan): “Elämä on aina vähän kivempaa kun seuraavat lentoliput on buukattuna.” Aamen.