Joskus edellisessä elämässä mainitsin hedelmävaakojen yllättävästä arkielämää hankaloittavasta numeroinnista. Jos joku neropää ei pysty käsittämään mitä vaikeeta voi olla järjestyksessä olevien numeroiden löytämisessä, niin kattokaa ny:

Kuudessa ekassa rivissä kahdeksan numeroa per rivi, seuraavassa kuudessa rivissä vähän pienempiä nappuloita 16 numeroa per rivi (kyllä, laskin), ja vielä lopuks kolmannenmallisia painikkeita uudella numerofontilla 6 kpl per rivi neljän rivin verran. Ihmisen kognitioita sen paremmin tieteellisesti tuntematta voisin ihan näin lonkalta heittää että tän olis voinu tehä loogisemminkin. Se en voi olla vain minä jonka sormi hapuilee oikean numeron perässä kohtalaisen pitkään.

Ps. Kuvan vaaka löytyy yhdestä Helsingin parhaista kaupoista, Kampin K-Supermarketista. Minä <3 kauppias. (Auki JOKA päivä kymppiin! Se valikoima! Ekologisia valintoja! Luomua! Jee!)

Oon aivan mehuissani että vuosi toisensa jälkeen uudet festarieläimet löytää pomminvarman listani pariin, eli tänne: Festareille mukaan. Rohkeimmat ovat uskaltautuneet kommentoimaankin ja lista senkun paranee sitä myötä.

Vannon ite ihan täysillä listojen nimeen. Teen listan joka kerta kun oon lähdössä jonnekin, melkein silloinkin kun kyse on yön yli kyläilystä vanhempien luona. Jos lähtö on seuraavana päivänä ja kello on jo paljon, niin ennemmin käytän illan kirjottaen listaa mitä tarvitsen mukaan kuin pakkaamalla paniikissa ja väsyneenä. Seuraavana päivänä varsinainen pakkaaminen käy paljon paljon nopeammin ja hyvin harvoin mitään edes unohtuu.

Teen siis listan melkein joka kerta.

Tämän kesän loma sisälsi parikin aika erityylistä reissua. Viikon Lontoon matkalle tein listan - mitään ei puuttunut. Tosin en tullut huomioineeksi, että siellä oli heinäkuun puolessa välissä aika lailla vilakampi sää kuin täällä meillä. Miten voi kolmenkympin helteiden keskellä muistaa miltä tuntuu +15?

Seuraavaa reissua varten poikkesin väsyneenä tavoistani enkä tehnyt listaa. Virhe. Vai mitä sitä nyt ihminen tekee Pohjois-Norjassa kaulahuivilla tai hanskoilla? Tai leirintämökissä yöpyessä lakanoilla? Tai trangiaruokaa kokatessa tiskiaineella ja astiapyyhkeellä? Paljon, hear me say.

Phewww! Kolme kuukautta jalan parantelua, siihen perään kolme viikkoa kesälomaa. Ja huomenna takaisin sen kuuluisan sorvin ääreen. Vaikka päätin etten tee blogissa tästä kintusta mitään henkilökohtaista inttiläppääni (voinee olla hieman vaikuttanut siihen etten oo nyt kirjotellutkaan), niin muutama sananen siitä nyt on varmaan pakko sanoa. Voihan olla että tätä blogia lukee joku sellainenkin, joka ei oo vielä henk.koht. päässyt todistamaan miten ketterästi mä jo nykyään liikun. Ja jumankeka, tänään ajoin ekaa kertaa pyörälläki!! Et elämä todellakin voittaa ja maailma alkaa taas olla mun ulottuvillani.

Jalkaepisodin lyhyt oppimäärä tulkoon siis tässä: Sääriluu napsahti poikki rinteessä huhtikuun alussa, 10 viikkoa mentiin kepeillä ilman painovarausta, sitten pari viikkoa puolpainovarauksella. 12 viikkoa äksidentin jälkeen sain luvan alkaa kävellä normaalisti (oliki joo tosi “normaalia”), mutta tästä seuras helvetillinen kantapääsärky (kiitos liian innokkuuden ja todella onnistuneen kenkävalinnan), jonka vuoksi jouduin ottaa kepit takasin reiluks viikoks. Fyssarin teippaukset autto, ja noin 14 viikon kohalla hylkäsin kepit lopullisesti. Sairaslomaa mulla oli yhteensä 14 viikkoa. Kesälomareissut vähän sotki kuntoutusohjelmaa, mut reissuilla kävelin aika paljon ja venytin jalkaa (tai siis taivutin vetämällä sitä käsillä koukkuun, mutta käytännössä se venyttää jotain kudoksia niin että polven liikerata saavuttaa pikkuhiljaa normaalin). Nyt oon viikon verran käyny punttiksella polkee fillarii ja tosiaan tänään ekan kerran ihan liikenteessä. Oon aika varma et parin viikon päästä uskallan jo ottaa ekat juoksuaskeleet. Et vieläks City Marathonille voi ilmottautuu?

Töihin paluusta on vähä ristiriitaset fiilikset. Toisaalta on jo aikakin, kiva päästä tekemään jotain kunnollista tän jatkuvan löllöilyn sijaan. Toisaalta tähän löllöilyyn on ehtiny jo aika kivasti tottuakin.. Hieman on myös haikea olo siitä, että olin lomalla (sairas- ja kesä-) neljä kuukautta, enkä tän enempää saanut aikaiseksi. Ihan ku mä nyt ekaan kolmeen kuukauteen olisin voinut mitään erityistä tehdäkään, mieli vähän huijaa tässä kun nyt kuvittelen olleeni tänhetkisessä hapessa koko ajan.

Oon koko tän toipumisjakson ajan pyrkinyt keskittymään homman parhaisiin puoliin, making the best out of it, niinku ameriikan serkku sanoisi. Vaikka etenkin alkusaikku meni täysin vammasta toipuessa, niin en usko että olen koskaan työurani aikana palannut lomalta näin levänneenä, univelat moneen kertaan kuitattuna ja mieli virkistyneenä. Toivon todella, että pystyn pitämään tästä kiinni, saan jollain tavalla nyt uuden mahdollisuuden luoda työminääni, enkä löydä itseäni muutaman kuukauden kuluttua taas siitä tilanteesta, että haluan muutosta mutta olen liian väsynyt sellaista tarpeeksi hakemaan. Sormet ristiin, katotaan kuin käy. Uudella jalalla tähän syksyyn, muahaha!

No niin, kuten edellisen kirjoituksen kommenteissa jo toivottiinkin, niin jatketaan samalla “voi nyyh mulla on jalka rikki” -linjalla.

Havaintojani sairastuvalta:

Kun kaataa jotain nestemäistä, ei ole olemassa sellaista asiaa kuin “nyt ÄKKIÄ sitä paperia!!” Sitä vaan kattoo kun neste tekee tuhojaan, miettien et antaisko sen nyt valua minne onkaan valumassa ja imeytyä minne imeytyy ja hoitais asian sitten kun muutenkin on nousemassa ylös. Vai alkaisko hädissään ettiä keppejä, kammeta itteään ylös, köpötellä raivokkaasti hakemaan talouspaperia, könkätä yhtä vauhdikkaasti takaisin, todennäköisesti vain todetakseen että on fyysisesti kykenemätön pyyhkimään nestettä kaikkialta minne se on jo tässä ajassa ehtinyt. Jos ja kun useimmiten kyseessä on vesi, niin olen valinnut ensin esitetyn vaihtoehdon. Lopputulos ei kuitenkaan ole mainittavasti erilainen.

Kun ruoan ottaa mikrosta, siirtää sen keittiön tasolle, siirtyy kepeillä askeleen edemmäs, siirtää lautasen tuolille, siirtyy taas kepeillä edemmäs, nostaa lautasen pöydälle, siirtyy edemmäs… Kunnes lopulta neljän tason kautta lautanen on saatu sohvan tuntumaan, asettuu takaisin sohvalle jalka kohotettuna ja käy aterian kimppuun - se on haaleaa. Vähänkö jaksaa vetää saman shown takaisinkelauksena lämmittääkseen ruokaa lisää. No ei kyllä jaksa. Pitäisköhän vaik opetella maistamaan sitä ruokaa ennen ku lähtee kantamaan sitä asemapaikalle? Nääh. Tulee siis syötyä paljon vain semisti lämmitettyä ruokaa.

Kaikki uudet pienet kikat aiheuttaa suunnatonta iloa ja avaa uusia ovia. Viime viikolla opin laskeutumaan maahan ja nousemaan ylös ilman tukea - voin siis mennä puistoon ja istua penkin sijaan nurmikolle, splendid! Nykyään saan myös laitettua kengät jalkaan ilman että tarvitsee istua, nousemalla keppien varaan ja nojaamalla päätä seinään kun nostaa terveen jalan kenkään. Siihen ei mun mummo pysty vaikka kuinka yrittäis!

Ironista kyllä, tämä biisi pauhasi kypärän kuulokkeista kun sukset nappasivat kiinni kevätauringossa mössööntyneeseen lumeen, reisiluu pamautti nivelen rustopinnan osin murskaksi, sääriluu murtui ulkosyrjästä ja sivuside katkesi, sukset jäivät siihen ja tyttö jatkoi matkaa 20 metriä. Mutta vasta lumen avulla suoritetun ensiavun ja epätoivoisen seisomaannousuyrityksen seurauksena iski pelko. Ja shokki vasta, kun kolmas jalkaa tutkinut lääkäri röntgenkuvat nähtyään kumosi edellisten epäilyt nivelsiteistä, eturistisiteestä tai kierukasta ja lähetti suoraan Töölöön leikkaukseen.

Nyt neljää viikkoa, viittä ruuvia ja metallilevyä, yhtä peruttua New Yorkin matkaa ja silminnähden kutistunutta reisilihasta myöhemmin olen onnellinen että ei käynyt pahemmin, sain pitää henkeni ja jalkani ja ennusteet ovat toiveikkaat. Liikkumaan ja urheilemaan tottuneena ihmisenä puren hammasta ja hengittelen syvään jotta turhautuminen ei ottaisi valtaa vielä edessä olevien kuuden täysin yksijalkaisen viikon ja sitä seuraavien vain varovaista kävelyä sisältävien viikkojen aikana. Hämmästyttävää, miten sitä yhtenä päivänä vääntää itsensä jos jonkinlaiseen solmuun joogatunnilla, ja seuraavassa hetkessä jalan koukistaminen, suoristaminen ja ilmaan nostaminen saa kyyneleet silmään, sekä kivusta että rasituksesta.

Kun on pakko pysähtyä, sitä klassisesti tajuaa, miten mitään asioita, edes kykyä kävellä, ei tule pitää itsestäänselvyytenä. Tämän toivon muistavani vuoden, kahden ja viiden päästä, koko loppuelämäni.

Toisaalta pysähtyminen tarjoaa mahdollisuuksia, jos niitä vain osaa hyödyntää. Osaan jo soittaa Ukko Nooan alun kitaralla, pystyn vetämään kolme leukaa ja vuosia laatikossa pölyttyneet valokuvatkin ovat pian kansioissa. Lisäksi olen toisella kaudella Greyn Anatomiassa, sarjassa, “johon perehdyn sitten kun joskus murran jalkani”…

Mikään oivallus, herääminen tai oppiminen ei kuitenkaan vedä vertoja sille, kun jälleen kerran elämässään tajuaa konkreettisesti miten tärkeitä toiset ihmiset, ne rakkaat ystävät ovat. Kun jää hetkeksi kotinsa vangiksi, ja ystävät käyvät. Toistuvasti, usein. Eikä ne varmasti edes tajua, tiedä mikä merkitys sillä on, mikä voima pitää toipuva ystävä kiinni ikkunoiden ulkopuolella kulkuaan jatkavassa maailmassa. Eikä ne edes välitä millaista palvelusta tekevät ihan vaan näyttämällä naamaansa täällä, ei se ole heille oleellista, mutta mulle se on koko maailma, se mikä ei ole pysähtynyt vaikka oma elämä vähän on-hold -tilassa onkin. Ystävät. <3

Ps. Ehkä eniten kuitenkin harmittaa se, miten monta pistettä menetin laakista Mä en oo koskaan -pelissä:
Mä en oo koskaan ollu moottorikelkan kyydissä.
Mä en oo koskaan murtanu luitani.
Mä en oo koskaan ollu sairaalassa.
Mua ei oo koskaan nukutettu.
Mulla ei oo koskaan ollu tikkejä.
Mulla ei oo koskaan ollu kyynärsauvoja.
Ainakin.
Damn it.

Että näin.

En ole koskaan saanut mitään sellaisia blogitunnustuksia. Mä en edes koe olevani osa jotain suurta blogosfääriä, sellanen bloggaaja. Enemmänkin raakun täällä omassa nurkassani, kuuntelipa kukaan tai ei. Kunnes maanantaina huomasin että eräs tyttö oli pitkästä aikaa päivittänyt blogiaan. Ja teki mun maanantaista keskivertoa hymyisämmän.

Wow. (Sopii muuten mun blogin väreihin toi.) Tyttö sinä olet rätti -blogi on kuulunut suosikkeihini jo vuosia, niin monesti se on naurattanut ja joskus melkein itkettänytkin (olen kykenemätön itkemään tuttujenkaan ihmisten vastoinkäymisille, tai elokuville; itken ajatukselle yksinäisistä ja kiusatuista ihmisistä ja tapetusta pikkuhiposta), mutta ei koskaan ärsyttänyt tai tuntunut teennäiseltä. Elämänmakuisin, teeskentelemättömin blogi mitä mä olen ikinä lukenut, ja suosittelen isosti. Tämä ei ollut maksettu eikä tunnustuksella ostettu mainos, vaan ihan taivaan tosi, minun mielestäni.

Niinpä olen kovin, kovin otettu tästä tunnustuksesta, ja jatkan toki tunnustusta eteenpäin “vastaamalla viiteen blogiin liittyvään kysymykseen ja jakamalla palkinnon viidelle, jotka sen ansaitsevat.”

Milloin aloitit blogisi?
Huhtikuussa 2007. Se täyttää kohta neljä ja elää ensimmäistä luovuuskauttaan. Kertoo omia satujaan. Mielikuvien ja todellisuuden raja on vielä epätarkka. Tunteet ovat neljävuotiaalla voimakkaita ja ne purkautuvat aitoina jalanpolkemisineen ja kiukunpuuskineen, sillä hän ei vielä kykene hillitsemään niitä. Rauhallisesta koko perheen päivänsäteestä on tullut jyrkkä, ailahtelevainen, kiivas, itsepäinen ja kovaääninen. Ja hän on koko ajan äänessä ja tekee numeroa omasta loistavuudestaan. Hän tietää kaiken, osaa kaiken ja muutenkin esiintyy kuin Euroopan valloittaja. (Lähteet: Nettineuvo.fi ja Vanhempien käsikirja). Voi crap.

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Maailman parasta aihetta eli mua ja mun elämää, tyyliin “mitä ajattelin tänään” ja “mitä tein eilen”. Aika usein myös “mikä tänään vtutti”.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Huh, mulle se, että se on mun. Mun bussilipunki suojakotelossa lukee Oma, Paras, Ihana Minä. Sisällöllisesti ajateltuna ei varmaan mikään. Se, että mä kirjotan itsestäni sen kummemmin sensuroimatta kuka mä olen, mutta en kuitenkaan laita juurikaan kuvia itsestäni tai ystävistäni tai esiinny koko nimelläni (lähinnä ettei tää osuis Google-hakuihin kun joskus haen työpaikkaa). Mutta ei kai siinäkään mitään erityistä ole. Tää on mikä on, tämmönen.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Tarve saada huomiota ja päteä. No ei kai. Kai sitä ajatteli olevansa omasta mielestään niin hauska että voisi olla kiva jakaa omaa hauskuuttaan ja elämänviisauttaan bitteinä maailmalle. Hmm, ehkä ensisijaisesti tarve kirjoittaa ylös omia pohdintojaan elämän pienistä ilmiöistä. Ensimmäiset kirjoitukseni koskivat epävarmuuttani mennä yksin lounaalle, työpaikan kahvikäyttäytymistä (lähinnä sen puuttumista) ja likaisten hiusten henkistä olotilaa. Asioita jotka oli välttämätöntä jakaa kaikille mutta mitä kukaan ei just silloin ollu kuuntelemassa. Siinä kai se syy. Pikkuhiljaa siitä tuli tapa ja lisää kirjoituksia mitättömistä mutta ah niin tärkeistä asioista näki päivänvalon.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Blogissani en välttämättä mitään mutta tavassani kirjoittaa blogia sen, etten olisi niin itsekriittinen kuin miksi olen vuosien varrella tullut löydettyäni niin hyvin kirjoitettuja blogeja. Usein tuntuu että niin moni muu on niin paljon taitavampi, nasevampi ja hauskempi kirjoittaja kuin minä, että minun blogillani ei ole arvoa muuna kuin omana päiväkirjanani, ja sellaisenakin se on vähän kehno, kun ei tänne nyt ihan kaikkea viitti kirjottaa. Ehkä yhden tai kaksi kirjoitusta haluaisin ottaa pois tai ainakin muuttaa niitä, mutta en aio kertoa mitkä ne ovat. Ainakaan nyt.

Ja sitte ne ihkupihkut kelle tän tunnustuksen tahtoisin jakaa:

Stella, vaikka hän varmasti saakin tunnustuksia ovista ja ikkunoista. Taituri kirjoittaja, tykkään tyylistänsä ja oon saanut paljon pukeutumisinspiksiä. Mm. ne nahkahousut, joiden kuvat tänne oon teille vieläki velkaa. Shit.
Dorit, joka saa hengästyttävän upeilla kuvillaan ja lyhyillä, elämänmakuisilla tarinoillaan hymyn huulille.
Kalak, joka antaa mahtavien kuvien puhua puolestaan. Plus on mun mies, siitä lisäpisteitä. Mutta on ne kuvat oikeastikin hienoja, kattokaa vaikka ite. Tarkemmin ajatellen tää ei kyl ehkä täytä blogin tunnusmerkkejä, mut ihasama.
Meri, joka vaan on niin ihanan hömppä ja aito, teeskentelemätön (tarkottanevat samaa asiaa, mutta jotta pointti tulisi selväksi). Ja Australiassa.

Sit meneeki vaikeeks. Useampi mun lemppariblogisteista on jostain syystä lopettanut. Ehdokkaita tälle listalle olis olleet mm. Pusnus-blogin Jenni ja Sir Kerawach, mutta kun ensimmäistä blogia ei enää ole ja toinen ei päivity, niin protestoin moista blogimaailman hylkäämistä ja rikon tunnustuksen sääntöjä (en kyllä tiiä oliko sellasia edes) ja laitan tunnustuksen erittäin ansaitusti takaisin sinne mistä se tulikin, tytölle.

Ps. Gorgeous on musta hieno sana. Se sisältää riemua ja tunnetta, sillä tervehdittävä ihminen on mielenkiintoinen, vetävä ja upea tyyppi niin henkisesti kuin fyysisestikin. “Oot hyvä tyyppi ja pidän sinusta”, ilman sen kummempia pilkkeitä silmäkulmassa. Gorgeous, gorgeous, gorgeous. Kirjoitettuna se näyttää kyllä vähän tyhmältä. Ja tuo mieleen Gorky parkin, joka tuo mieleen Wind of Changen sanat, joka tuo mieleen The Scorpionsin, mikä ei juuri koskaan ole hyvä asia. Hö.

Mä olen lähdössä Timon kanssa Pietariin uudeksi vuodeksi. Oli hyvin lähellä että ei lähdetty.

Venäjälle ei voi ostaa junalippuja verkosta. Puhelimessa ehkä, mutta kätevimmältä tuntui paikan päälle meneminen. No, menolipun olisi saanut, mutta paluujunat olivat täynnä 1.-5.1. Huonompi homma sikäli, että vuodenvaihde olisi mukava olla paikan päällä, ja töissä pitäisi olla 3. päivä. Lipunmyyjäpoitsu kertoi luottamuksellisena tietona, että “ne varaa Venäjän päässä niitä lippuja kauheet määrät ja myyvät sitten tiskin alta”. Just.

No, armoton guuglaus ja soittelu käyntiin. Matkahuollon sivuilta löytyi lupaava bussiyhteys takaisinpäin. Lippuja tosin ei voi varata internetistä. Tietenkään. Timo soitti Matkahuoltoon: “Joo onhan meillä sellanen vuoro, mutta mä en tästä näe sen varaustilannetta. Soita Savon Linjalle, se on heidän liikennöimänsä vuoro.” Soitto Savon Linjalle: “Joo ne on kyllä kaikki valitettavasti täynnä.” “Ai sä tuletkin Helsingistä! No mut mee hei käymään siellä Matkahuollossa, niillä voi olla vielä paikkoja jäljellä.” Wtf?

Töiden jälkeen Matkahuoltoon. Pienen arpomisen ja vaihtoehtojen punnitsemisen jälkeen sopiva linkkari löytyi ja paikka kahdelle suomipyllylle myös. Mitä tekee virkailijaneiti? Kaivaa mapista listan, jossa on 40 riviä - koska bussiin mahtuu 40 ihmistä. Kirjoittaa meidän nimet, syntymäajat, passin numerot ja kansalaisuudet omille riveilleen. Käsin. Kirjoittaa meille käsin matkalipun, jonka leimaa. Nyt ollaan siis tosissaan menossa Venäjälle.

Oikeasti, tässä ollaan matkustamassa alle 500 kilometrin päähän Helsingistä. Ja tehdään samalla aikamatka 80-luvulle. Ei mikään ihme ettei Matkahuollon keskuksessa nähdä linja-autojen varaustilannetta, kun se on käsin kirjoitettuna mapissa, joka sijaitsee fyysisesti Kampin Matkahuollon toimipisteessä. Mites, viekö se edellinen bussi tuon kyseisen käsinkirjoitetun listan Pietariin, jotta voivat tarkistaa että oikeat ihmiset ovat kyydissä vai mitä helvettiä?

Ja ainiin, kun virkailija oli kirjoittanut lippumme, esitteli hän asianmukaisesti mitä lippuun merkatut tiedot tarkoittavat “…tuossa on teidän nimet, kaksi aikuista, lähtöpäivä 2.1. kello 22:15 sieltä, jostain…”
“Ai niinku mistä?”
“No kyllä ne siellä sitten osaavat kertoa.”
“Ai missä ja ketkä?”
“No siellä Pietarissa.”
“Niin ketkä?”
“Ai niin, ettehän te menekään siihen suuntaan bussilla, hmm…”
No saatiin me joku osoite, jota ei ensi katsomalla löytynyt Google Mapsista.

Nyt saa kyllä sellaista lähdön tunnelmaa, tässä ollaan ihan oikeasti lähdössä Ulkomaille. Hei hei äiti ja isä, tulkaa junalaiturille vilkuttamaan, ei ehkä nähdä hetkeen!

Ps. Tämä ei ole venäjävastainen kirjoitus. On vain ällistyttävää miten paljon hankalampaa sinne on mennä kuin tuhansien kilometrien päähän länteen päin. Lisätään vielä VR:n Uudet Hienot Allegro-junat ja tämänhetkinen lumitilanne, niin liekö ihme että jokusen kerran joutuu vakuuttelemaan itselleen että on vain hyvä että elämässä on vähän jännitystä..!

Havahduin siihen, että Facebook-statuksistani 90% käsittelee juopottelua tavalla tai toisella: sen haikailua, sitä itteensä tai dagen efteriä.

En edes tunne pistosta mutta jonkinlainen järkeä hipova ajatuskulku saa välillä miettimään, että tätä pitäisi ehkä jollain tapaa hävetä. Ja jos tuntuu että pitäis hävetä, niin pitäis varmaan vähentää sitä toimintaa itteään - mulla kun ei oo tapana olla hiljaa kyseenalaisistakaan tekemisistäni ja ajatella että salaamalla ne jotenkin lakkais olemasta.

Mutta mutta, täytyykö sitä hävetä että viina maistuu? Etenkin kun mä oon humalassakin ihan hauska heppu: En haasta riitaa, en ole väkivaltainen, en petä tai muuten sekoile, jos sanonkin jotain mitä ei ehkä olisi tarvinnut sanoa, niin aina siellä jokin totuuden siemen on taustalla. Ja parhaimmillaan epämiellyttävätkin laukomiset toimivat tarpeellisina keskustelunavauksina toisinaan vaikeistakin aiheista. Kunnon kissa pöydälle -meininkiä siis. Ja sellainen mä olen ihan selvinkin päin, eli en koe että viina juuri millään lailla muuttais mun persoonaani.

Tottakai olen toisinaan rasittava humalassa, puhun liikaa ja samoja asioita, olen vähän ylitunteellinen jne., mutta toistaseks mua ei oo kukaan dumpannu kesken illan, joten ehkä sekin pysyy joissain aisoissa.

Mulla ei lähde koskaan muisti, mä en oo eläissäni sammunu ja mä oon valmis allekirjottaa kaiken mitä oon tehnyt ja sanonut kännispäissäni. Mä en myöskään ala voimaan huonosti juodessani (seuraavana päivänä kylläkin, joskus massiivisestikin), mä en oo koskaan ollu krapulan takia pois töistä (ainakaan koko päivää) enkä muutenkaan feidannu mitään oikeasti tärkeetä.

Sen sijaan mulla on usein ihan helkkarin hauskaa kännissä, dokausreissut on omiaan syventämään ystävyyksiä huomattavasti vauhdikkaammin kuin mitä ehkä muuten tapahtuisi (ja näiden ystävien kanssa voi toki tehdä vastaisuudessa muutakin kuin vaan juopotella), pikku tissuttelu tuo potkua maailmanparannukseen ja kunnon rymyreissuista jää hienoja muistoja, joista saa kunnon nauruja jälkeenpäinkin.

Missä vaiheessa alkoholinkäytöstään siis täytyy oikeasti huolestua? Milloin siinä alkaa olla jotain pahaa jos tykkää olla verrattain useinkin hiprakassa ja toisinaan rentoutua ihan rajummillakin jurreilla? Milloin pitäis “tajuta lopettaa”, vai voiks tällai mennä läpi elämän? (Ja ei, mitkään terveyslaitosten kaaviot ei oo oikea testi, niiden mukaan mä olisin kuollut jo vuosia sitten.)

Whoa. Mä oon niin two-thousand-and-ten. Mun Aasinsilta-horinoista voi nyt tykätä. Niinku Facebook-hengessä. Kuinka hienoa. Vastaus: Erittäin.