Tässä männäviikolla julkaistiin Noksun uus kännykkä - Lumia. Ja heti joku neropatti oli Facebookissa keksiny, et ähhähähähhäää suckers, nimi tarkoittaa espanjaks prostituoitua!!!…

Nokialla on menny aikalailla päin pyllyä jo pitkän aikaa. Viimeisimmässä tulosennusteessa alamäki näytti vihdoin taittuneen. Sitä vois kuvitella että suomalainen olisi silloin ylpeä ja riemuissaan, et nyt tsemppi päälle, täältä noustaan vielä! Mut ei. Sit kun se uus kännykkä tulee niin mikä vaan riittää mollaukseks, et kattokaa ny, taas ne urpot mokas. Nimi tarkottaa porttoa ja pieneenkin kehuun täytyy tunkea joku mutta.

Toki tuntuu hullulta, että mikäli tuo sana nyt ei kuulu johonkin pieneen slangimurteeseen, niin miten tätä ei oo tarkistettu/tajuttu. Tai sitten - julkisuusarvo on tajuttu ja nimi valittu tarkoituksella. “Uusi jatke Pajero-miehelle!” Että up yours, vääräleuat.

Kun kaverit kertoo uniseikkailuistaan tarinoita, joiden keksimiseen ei vinksahtaneinkaan mielikuvitus riittäisi, kuuntelen kateellisena, sillä mä en juuri koskaan näe unia. Tai siis muista niitä, koska kuulemma kaikki ihmiset näkee unia (mistä tiedät? ehkä just mä en näekään?) Sit kun mä jonkun kerran muistanki mun unen, niin ne on tällasia: Olen Pietarissa (siis In Real Life), ja näen unta, että olen Pietarissa. Tai näen unta että käyn kaupassa ja ostan kurkkua (siis sitä vihreetä pötkylää, ei mitään veristä ihmiskurkkua, mikä tekis siitäkin unesta jotenkin lennokkaamman). Kun herään “olikohan se vain unta vai tapahtuiko niin oikeasti?!” -tunteeseen, niin se on aikalailla aivan se ja sama. En mä ryntää äkkiä tarkistamaan onko mun jääkaapissa kurkku, ja pyyhi helpotuksen hikeä otsalta, kun ei olekaan. Ja pienempänä, kun mulla oli parvisänky, josta oli tuskasta kavuta alas aamuisin, niin mun usein toistuva uni oli, että mä oon jo aamupalalla. Sit mä heräsin enkä ollutkaan. What a nightmare! Miten kukaan voi nähdä unia jotka on näin merkityksettömiä ja näin yks yhteen todellisen maailman kanssa?? Blaah.

Joskus edellisessä elämässä mainitsin hedelmävaakojen yllättävästä arkielämää hankaloittavasta numeroinnista. Jos joku neropää ei pysty käsittämään mitä vaikeeta voi olla järjestyksessä olevien numeroiden löytämisessä, niin kattokaa ny:

Kuudessa ekassa rivissä kahdeksan numeroa per rivi, seuraavassa kuudessa rivissä vähän pienempiä nappuloita 16 numeroa per rivi (kyllä, laskin), ja vielä lopuks kolmannenmallisia painikkeita uudella numerofontilla 6 kpl per rivi neljän rivin verran. Ihmisen kognitioita sen paremmin tieteellisesti tuntematta voisin ihan näin lonkalta heittää että tän olis voinu tehä loogisemminkin. Se en voi olla vain minä jonka sormi hapuilee oikean numeron perässä kohtalaisen pitkään.

Ps. Kuvan vaaka löytyy yhdestä Helsingin parhaista kaupoista, Kampin K-Supermarketista. Minä <3 kauppias. (Auki JOKA päivä kymppiin! Se valikoima! Ekologisia valintoja! Luomua! Jee!)

Mistähän se johtuu, että kun dokaa lauantain, sipsikrapuloi sunnuntain, syö maanantaina ihan liian kepeän lounaan, vanuu töissä (nälkäisenä) iltaseittemään, raahautuu viimeisillä krapulapäivän jälkeisen päivän voimillaan joogaan ja miettii vielä eteisessä onko tämä oikea tapa kuolla, niin joogasarjassa menee kaikki nappiin, tasapaino on parempi kuin ikinä, venyvyys on ihan omaa luokkaansa eikä mistään tee kipeetä? Haloo Hiihtoliitto ja muut urheilutahot - oliskos tässä ainesta uudeksi harjoitusohjelmaksi? Tai jossei nyt ihan ympärikautiseen käyttöön, niin ainakin viimetipan herkistelyiksi, mitä?

Ja hei, yours truly on kuitenkin kaksi päivää vajaa kolmekymmentä vee, niin että “kolmas krapulapäivä” on sekin jo tuttu käsite tässä osoitteessa. Ihmeellinen on maailma.

Selitys löytynee kuitenkin asenteesta: Jos ikuisen suorittamisen sijaan saisi useammin psyykattua itsensä ihan sama, vituixsemeneekuitenkin -mielentilaan, niin ties mihin sitä pystyiskään? Ooooooommmmmmm, ihasama ihasama ihasama ihasama, ooooooommmmmm…

Mä en oo mikään kerrostalostalkkeri ja naapurikyttääjä, mutta kun vastapäinen talo on vain muutaman metrin päässä ja silloin tällöin tulee uloskin vilkaistua, niin oppii tahtomattaankin juttuja muiden ihmisten arjesta. Kotonaan valot päällä alasti käyskentelevät kaupunkilaiset on kulunut juttu, mut meitä vastapäätä asuu sellanen valtava koira. Ja se koira viettää suuren osan ajastaan asuntonsa ikkunalaudalla. Talouden ihmisasukit jättävät iltaisin yhdestä ikkunasta sälekaihtimet sen verran ylös, että koira mahtuu istumaan siinä ikkunalaudalla ja katselemaan ulos.

Tai ainakin vietti, jätti ja mahtui. Yhtenä päivänä sitä koiraa ei näkynytkään. Eikä seuraavana. Tai sitä seuraavana. Vaikka mulla ei ole mitään käsitystä keitä nää ihmiset on, enkä mä sitä koiraakaan varmaan tunnistais kadulla, niin silti tuli jotenki surullinen olo. Et mitähän sille koiralle on sattunu? Kämpässä kuitenki palo valot tasasesti, joten ei ne missään reissussakaan olleet. Ehkä on niin kylmä että se ei viihdy siinä ikkunalaudalla? (Iso karvanen koira?) Ehkä se pelkkä koira on jossain reissussa? Entä jos se on kuollu?

Hassua, miten oman elämän kannalta merkityksetön asia voi aiheuttaa apeutta ja jäädä vaivaamaan, kun ei oo keinoa selvittää todellisia syitä. Vähän sama juttu kun viime kesänä Sörkan metroasemalla oli usein aamuisin sellanen vanhempi, parrakas, herttainen laitapuolen setä soittamassa nokkahuilua. Selkee pummin habitus, mut hänpä ei pummannut euroa “soittaakseen äidille” - hän soitti nokkahuilua. Välitön lämpönen ja hyvä mieli joka aamu. Mut sit yks aamu se ei ollutkaan siellä. Eikä oo ollut sen koommin. Rutiinit rikkoutuu ja vastauksia ei ole, on vain (turhan vilkas) mielikuvitus.

Mutta toissapäivänä se koira oli taas siellä ikkunalaudalla. Voi sitä yhdentekevästä asiasta kihonnutta riemua. Elämä on taas uomissaan. Ehkä väistämättä saapuva kevät tuo sen nokkahuilu-sedänkin takaisin?

Mä oon yrittäny pysyy edes kohtalaisen positiivisena tän lumen suhteen. Tänään meinas hiukan käpy palaa, ku en ehtiny tanssitunnille liikenteen jumittaessa mössölumessa. Muutaman korttelinvälin kävelyäkään ei nyt ihan “kipasuks” voinut kutsua. Ja sitte erehdyin kuljettelemaan Google Mapsin ukkelia pitkin kesäisiä Helsingin katuja. Oih.

Olis muuten supermielenkiintoista saada joku sentimenttikäyrä ihmisten Facebook-statuksista liittyen aiheisiin “lumi” ja “talvi”. Siis sellanen käppyrä, joka indikois statuspäivitysten positiivinen/negatiivinen-tasoa. Muistan hyvin alkutalven hihkumiset: “JESS, ensilumi!!”, “Ihanaa, lisää lunta!!”, “Winter Wonderland <3", ja niin edelleen. Entäs nyt? "Voisko tää talvi jo loppuu??", "Joo, lisää lunta. vittujee." Olis mielenkiintoista tietää, missä vaiheessa se kamelin selkä katkee ja valitus taas alkaa.

Sit semmostaki oon miettiny, et kun tossa oli jonkin aikaa tosi kovat pakkaset, Helsingissäkin -15 astetta. Niin mites kun joku vaik eteläeurooppalainen tulee silloin lomalle Helsinkiin, ei siis aikomuksenaan mihinkään laskettelurinteeseen rynnätä, vaan ihan vaan kaupunkilomalle. Eihän se rassukka omista varmaan ees kunnon talvitakkia, ni mihin ihmeeseen se pukeutuu kun kadut on ihan syystä täynnä naparetkeilijän ilmentymiä? Ja sit vielä hassumpaa, et näitä ulkkareita kuitenki näkee ihan sään vaatimalla tavalla pukeutuneina, ellei jopa paikallisiakin överimmin. Ostaako ne nää vaatteet, yhtä viikonloppua varten? Saako niitä vuokrata jostain? Kiertääkö nää samat kledjut turistilta toiselle, vaihto Helsinki-Vantaalla? Hmm. Elämän suuria mysteereitä.

Ps. Huomenna tulee 45 minuuttia matkalaukun matkasta maailmalle. Mä niin katon!!

Tämä ei ole edelleenkään edennyt mihinkään. Soitin itse toistamiseen DNA:lle, josta hetken penkomisen jälkeen todettiin “joo, tää oli jäänyt tonne pinon pohjimmaiseks, se on vissiin ollut siellä jo jonkin aikaa,” (kyllä, kuukauden) “mä laitan sen nyt tohon kiireellisten pinoon”. Mikä ei kuitenkaan ilmeisesti tarkoita alle kahden viikon sisään tapahtuvaa yhteydenottoa. Puhelinlaskuni siis tulee edelleen työnantajalleni brittiläisen JB:n nimissä, numerotiedustelusta numeroni haltijaksi kerrotaan JB ja niin edelleen… Mutta älkää toki pitäkö kiirettä. Eihän tässä mitään sekaannuksen vaaraa ole, etenkään kun käytän numeroani myös työasioissa.

Mutta unohdetaan liittymä ja puhutaan itse kännykästä. Vaihdoin jokin aika sitten työnantajan toiveesta muinaispalikkani prameampaan, jolla pystyy lukemaan sähköposteja (uuh!). Puhelin on ihan jees, ja näyttääkin puhelimelta, ei minikokoon puristetulta tietokoneelta. Eikä siinäkään mitään että pötkylä suorittaa peruskaatumisen muutaman kerran viikossa (”Valikko”-nappia painamalla näytössä näkyy päällekkäin kaksi näyttöä, epäonnistunutta yhdistämistä verkkoon ei saa katkaistua vaan yhteyttä yritetään uudelleen minuutin välein vaikka olisin kuitannut “peruuta” ja muuta normisälää). Mutta, puhelimessa on yksi ihan järjetön feature, jonka tarkoitusta en vain pysty perustelemaan.

Nimittäin torkku. Tässä puhelimessa torkku on lyhennetty edellisen palikan maagisesta kahdeksasta minuutista (mikälie logiikka) viiteen. Mutta - torkkua voi painaa vain viisi kertaa. Eli 25 minuuttia. Sen jälkeen vaihtoehtona on ainoastaan “lopeta”. Ja kun unenpöpperöinen Kati sitten hamuaa raivostuttavasti vinkuvaa palikkaa ja tökkii nappuloita saadakseen sen vaikenemaan, niin mikä on todennäköisyys että unenpöpperöinen Kati 1) sammuttaa herätyskellon kokonaan 2) nukahtaa uudelleen 3) myöhästyy töistä.

Siis mikä perkeleen järki on siinä, että yli 25 minuuttia ei voi torkuttaa?? Toki kunnon ihminen on jo herännyt ennen sitä, mutta mä en ihan joka aamu täytä niitä kriteerejä. En vain kykene hahmottamaan, miksi ihmeessä torkkua ei voi jatkaa täältä ikuisuuteen. Täähän on oikeesti vaarallista. En nyt aio ryhtyä miksikään tuotearvostelu-blogiksi, mutta sanotaan nyt, että kyseinen puhelin on Nokian E51. Siis bisniskännykkänä mainostettu kädenjatke. Onks tää joku työnantajien salaliitto, että paljon torkuttava työntekijä todennäköisemmin myöhästyy kunnolla jatkuvasti, jolloin hänestä on syytä hankkiutua ajoissa eroon?

Ja siis kyllä, myöhästyin tänä aamuna.

Mä oon saanu jokusen palautteen oikean elämäni ihmisiltä, kun en enää kirjota blogia yhtä tiuhaan ku ennen.

Ensinnäkin imartelevaa, kiitos. Että joku täällä käy niin että huomaa hiljaisuuden.

Rupesin tarkemmin miettimään syitä, miks näin on. Kyse ei oo siitä, etteikö mulla olis aikaa. Enemmän kiire mulla oli viime vuonna tähän aikaan ku kirjotin gradua ja tekstiä syntyi (tännekin) paljon enemmän.

Usein on niin, että kirjoittamista löytyy kun on huono fiilis. Tai ainaki mä oon sellanen, että avautuminen kirvottaa herkemmin tarinoita kuin pinkkipullapampulapilvilinnaihkuilut. Niin se on aina ollu päiväkirjojenki kanssa. Pitkiltä suhdeajoilta ei tunnu löytyvän riviäkään, mutta erot on dokumentoitu niinkin tarkkaan että se pahaolo muuttuu lukiessa ihan eiliseks.

Mutta ei nyt ole kyse siitäkään, että kaikki olis liian hyvin kirjoittamista ajatellen. Ei todella. Tää on ollu yks raskaimpia vuosia, etenkin syksyjä, ikinä. Alkaen heinäkuun lopusta ollaan menty viikon kahen sykleissä niin, että vuorotellen tapahtuu jotain kamalaa ja jotain ihanaa. Reissuja, kuolemia, häitä, hautajaisia, vaelluksia, sairastumisia… Kun on riittävän paljon pureskeltavaa negatiivisissa jutuissa, positiivisetkin jutut kuluttaa energiaa. Kun täytyy olla ja myös haluaa olla iloinen, onnellinen, mutta kun se tunne on niin vaikea löytää. Se imee mehuja vielä lisää. Mulle itselleni ei ole tapahtunut mitään henkilökohtaista pahaa - mä olen hengissä ja mä olen terve, se tuntuu olevan jo kovin paljon. Ehkä mä vaan otankin asioita liian raskaasti?

No, joka tapauksessa. Tulin siihen lopputulokseen, et jossain kohdin mennään sen rajan yli, et kun on liian paha olla, kun on liian uupunut olemaan vihainen kun ei tahdo hyväksyä tai surullinen kun ei pysty ymmärtämään, ei sitä enää osaa räkäistä ulos koomisuutta hipovina kiukkupurskauksina. Sitten sitä on vaan hiljaa ja keskittyy hengittämiseen. Ystäväni sivisti mua tässä taannoin vertauskuvalla: Ajattele että laittaisit rottia vesiämpäriin. Osa alkaa pyristellä hullun lailla pyrkien epätoivoisesti kuiville. Niiden voimat ehtyy ja ne hukkuu. Ne, jotka keskittyy kellumaan ja hengittämään, selviää.

Tän syksyn mä olen ollut kelluva rotta. Mä selviän.

Mistähän se johtuu, että joskus aivojen kurttuihin palaa peruuttamattomasti kiinni jotain aivan turhanpäiväistä tietoa, joka pysyy siellä ainiaan ja pompsahtaa mieleen tasaisin väliajoin, ja koskaan sillä tiedolla ei ole mitään merkitystä, puhumattakaan että siitä voisi jotenkin hyötyä?

Tietysti mulla on tästä esimerkki.

Joskus vähintään kymmenen, ehkä jopa 15 vuotta sitten, kun Jani Sievinen (no niin just) oli vielä altaitten ahven, se vastaili jossain lehdessä lukijoiden lähettämiin überturhiin kysymyksiin. Yksi kysymys oli jotenkin että “kun nouset altaasta, minkä ruumiinosan kuivaat ensimmäiseksi”. Johon mister J vastasi: “mieluiten en kuivaa pyyhkeellä ollenkaan, mutta jos on pakko, niin käsivarret.”

Mä en voi käsittää, että tää tieto vaan jatkuvasti yhä uudelleen palaa mun mieleen. Yleensä tietysti silloin, kun suihkun jälkeen nappaan pyyhkeen ja kuivaan, no, käsivarret. Mä ymmärtäisin tän jotenkin paremmin, jos Jani S. olis ollu musta joskus tosi hottis, tai jos tää kysymys-vastaus olis jotain tajunnan räjäyttävää. Mutta ei. En ainakaan tunnusta.

Mietinpä tässä vaan, että minkä määrän aivokapasiteetistani syö tämänkaltaisen tiedon ikiaikainen säilöminen. Hei vaan, laudaturit. Mutta tiesittekö TE, että Jani kuivaa ekana käsivarret?? Uuh.

Mistähän se johtuu, että viikonloppunsa voi viettää ihan miten tahansa, niin silti maanantaina on aina tällanen jyrän alle jäänyt olo? Tosin tässä työpisteellä torkkuen, kuola läppärille valuen, en voi muuta kuin lähettää voimahalauksia Annalle Kivikkoon. Kun vertailee olosuhteita, voi melkein kuvitella mun loman vaan jatkuvan. Miten jollekin mestalle voidaankin antaa niin osuva nimi, “Kivikko”?

Ja toisaalta, jos samaan viikonloppuun väkisin työntää ystävän häät, niistä seuranneen järkyttävän krapulan (liian isot taskumatit, selvästi. Ja monikossa - hyvä minä, hyvin toimittu), pyhällä hengellä pinnistetyt grillailut kaverin luona Nurmijärvellä sekä Metallican keikan, niin ei kai sitä tällanen vanha kurttu voi muuta odottaa kuin kuolemaa maanantaina? Mitä sitä aina itestään kuvitteleekin.