Viikko sitten perjantain olis voinu kuvitella olevan se pahamaineinen 13. Tai no, jotkut tähdet vinksallaan tän 111111-päivänkin kanssa oli oltava, kun kerran Prisman parkkiksellakin pääs naimisiin. Meidän huushollissa tapahtui seuraavaa:

Orastelevaa flunssaa uhmaten kävin salilla (tiedättehän: tuntuu että on tulossa kipeäksi, nyt täytyy viel äkkiä urheilla jotain kun kohta ei hetkeen voi) ja saavuin vähän klesaisena kaupan kautta tyhjään kotiin, aikeissa nauttia koko ilta parhaasta seurasta, omastani, hyvän ruoan ja television äärellä. Mutta sitä ennen suihku ja, kun nyt kerran tässä tätä aikaa on, nopea säärten epilointi (en menisi näin detaljitasolle, jollei se olisi tarinan kannalta oleellista). Säärten siistimisen jälkeen epilaattori puhdistetaan tökkimällä sen teräosia pikku harjalla. Sillai nopeasti ennen siirtymistä keittiön kautta sohvalle. Paitsi jos tökkää sillä pikku harjalla johonkin, joka irtoaa, sanoaa “kilinkilin” ja putoaa lavuaarin viemäriin. Tietysti.

Näkemättä mikä tuikitärkeä vieteri tai vastaava tästä ihmevempaimestani putosi, otin ruuvarin kauniiseen käteeni ja purin koko saakelin lavuaarin viemäriputkiston. Ravisteltuani tämän kadonneen pienen metallinpalasen ulos hajulukosta, pestyäni kaikki putken osaset, ruuvattuani ne takaisin paikoilleen ja pestyäni likaantuneen lattian (ja itseni) huomasin, että lavuaarin putki vuotaa. Joo, olihan se putki tosiaan vähän hapertunut, mutta ei se aiemminkaan vuotanut. Joten näppäränä likkana purin taas koko helahoidon. Ja kokosin uudelleen. Ja kuivasin lattian. Se vuosi edelleen. Näh. Laitoin vadin lavuaarin alle.

Sitten käännyin takaisin epilaattorin puoleen. Fiksuna ja itseeni tyytyväisenä laitoin nyt lavuaarin tulpan kiinni. Hähä. Aloin sommittelemaan karannutta osasta takaisin paikalleen. Ja pudotin sen uudelleen. Lattiakaivoon. Kiroilin rumasti, nostin ritilän pois paikaltaan ja kurkkasin kaivoon. Laitoin ritilän takaisin, pesin kädet ja menin laittamaan ruokaa.

Kun kaverit kertoo uniseikkailuistaan tarinoita, joiden keksimiseen ei vinksahtaneinkaan mielikuvitus riittäisi, kuuntelen kateellisena, sillä mä en juuri koskaan näe unia. Tai siis muista niitä, koska kuulemma kaikki ihmiset näkee unia (mistä tiedät? ehkä just mä en näekään?) Sit kun mä jonkun kerran muistanki mun unen, niin ne on tällasia: Olen Pietarissa (siis In Real Life), ja näen unta, että olen Pietarissa. Tai näen unta että käyn kaupassa ja ostan kurkkua (siis sitä vihreetä pötkylää, ei mitään veristä ihmiskurkkua, mikä tekis siitäkin unesta jotenkin lennokkaamman). Kun herään “olikohan se vain unta vai tapahtuiko niin oikeasti?!” -tunteeseen, niin se on aikalailla aivan se ja sama. En mä ryntää äkkiä tarkistamaan onko mun jääkaapissa kurkku, ja pyyhi helpotuksen hikeä otsalta, kun ei olekaan. Ja pienempänä, kun mulla oli parvisänky, josta oli tuskasta kavuta alas aamuisin, niin mun usein toistuva uni oli, että mä oon jo aamupalalla. Sit mä heräsin enkä ollutkaan. What a nightmare! Miten kukaan voi nähdä unia jotka on näin merkityksettömiä ja näin yks yhteen todellisen maailman kanssa?? Blaah.

Päivittäin ärsyttäviä keksintöjä:

MoccaMasterin tippalukko. Ainaki meidän töissä olevassa maanantaipannussa. Tippalukko ei tee sitä mitä tippalukolta vois odottaa: lukitse kahvin tippumista. Mutta sen verran se kyllä hidastaa kahvin tuloa, että tiskipöytä saa kostean kahvinpurukuorrutteen jos tämä niin sanottu lukko on vahingossa jäänyt kiinni. Tosin tätä nykyä kyseinen tippalukkoyksilö on siirtynyt aromikkaammille kahvimaille. Ihan vaan vasta vuoden sitä kiroiltuamme. RIP.

Bepanthenin tuubi. Ihan varmasti se on joku säilymisfeature että putkilo on tehty metallista, johon syntyy tyhjetessä taitoksia, jotka rikkoontuvat, ja jatkossa tuubia puristaessa ei korkkia tarvitse edes avata kun rasvaa voi annostella kyljessä olevista rei’istä. Mutta on se ny perkele että ihminen kävi kuussa jo 50 vuotta sitten, mutta ei kykene keksimään rikkoontumatonta tuubia Bepanthenille.

Hedelmävaakojen numerointi. Olisko se ollu niin vaikeeta laittaa niitä numeroita joku tasamäärä per rivi, vaikka 10 tai 20? Älkää kysykö miks sillä olis merkitystä, ku onhan ne kuitenki numerojärjestyksessä. Mut jotenki sitä oikeeta numeroa joutuu aina ettimään, minkä on pakko johtua siitä epäloogisuudesta että kaikki kolkyt-jotain numerot ei löydy samalta riviltä. Tai sanokaa nyt et tää onki valmistusvirhe mussa, eikä mun olis tosiaan pitänyt sanoa tätä ääneen täällä. Hmh.

Ihan vartavasten odotin että kuluisi tasan kuukausi tuosta edellisestä kirjoituksesta. Joo-o.

Huomasko joku tänään että siellä olis ollut vähän niinku pakkasta? Ei varmaan. Vitutuskäyrä lähti heti aamusta rapsakkaan nousuun kun jälleen kerran aamupöpperöissäni unohdin että bussi numero 14 on kaikkien aikataulujen yläpuolella ja kulkee just niin ku kulloinkin sattuu huvittamaan. Taas menin siihen ihankohtatulossa-hetkeä indikoivan välkkyvän ruudun lankaan ja asemoin itseni vartin kävelyn sijasta pysäkille. Sit mä odotin. Ja odotin. Eikä se tietenkään tullut. Kävellen olisit jo perillä ja olis vielä lämminkin, mut sit iski bussipysäkkisyndrooma enkä voinu enää lähteä kävelemään kun se olis kuitenki just tullu. No, ei kyllä olis. Harmi etten polta enää tupakkaa koska kääryleen leimauttaminen liekkiin on yleensä takuuvarma kutsuhuuto mille tahansa julkiselle härvelille. Sen sijaan odotin raikkaan tuulen tuiverruksessa 20 minuuttia, syväjäädytetty k**** otsassa. Et se siitä. Hyvää ystävänpäivää rakkaat!

Tiedättekö ne aamut kun kaikki mahdolliset pienet asiat menee vähän pieleen, kun ei oikein lähde? (Ja ne joiden huulilta on livahtamassa sana “en”, niin äkkiä se läpi umpeen.)

Kaikkihan lähti siitä että laitoin kellon soimaan 6:15 aikomuksenani tulla reteesti kasiin töihin, tekemään yhtä hommaa joka olis pitäny tehä jo eilen mutta jonka sijaan lähin joogatunnille. No, heräsin kahdeksalta. Siihen että migreeni kolkutteli ohimolla. Migreenilääke oli viimeinen laatuaan joten vietin seuraavat puoli tuntia etsien reseptiä useista epämääräisistä paperikasoista, joista kaks kolmasosaa pitäis heittää pois ja yks kolmasosa laittaa johonkin kansioon. Heti ens viikonloppuna, ihan varmasti. Sentään löysin.

Seuraavana mieltäylentävänä aamutoimena kaivelin keittiön roskiksesta eilen pois heittämäni uuden huulirasvan. Ostin siis toissapäivänä uuden huulirasvan ja heitin “vanhan” pois. Niinpä. Löysin senkin. Ehkä ne kananrasvat sun muut epämääräiset ruokaeritteet tekee siitä entistä ravitsevamman voiteen herkille huulilleni. (No kyl mä pesin sen aika tarkkaan, no worries.)

Kun erinäisten ovenkarmeihin törmäilyjen ja rikkinäisten sukkien jälkeen pääsin vihdoin pihalle ei reseptit suinkaan olleet päässeet matkaan mukaan vaan lepäsivät rauhassa keittiön pöydällä. Hakemaan. Lopulta kiiruhdin metrolle jo täpäkästi myöhässä vain huomatakseni että seuraava metro tulee vasta 9 minuutin kuluttua. Ja oli tietysti täysi kuin tokion metro.

Lopputuloksena aikomukseni kasin aamusta kääntyi vartin myöhästymiseen - kello kymmenestä.

Ja ihan ku se ei riittäis että ehdin jo kaivaa itelleni tällasen kuopan, nyt mä täytän sen vielä vedellä kirjottaessani tätä sen sijaan että huhkisin kaikin käsin niitä hommia joiden takia oli tarkotus tulla tänään kasiin. Mutta on olemassa joku sanonta että kun kuset on jo housuissa jne. Mennään sillä.

Edit: Niin ja enhän mä sit ees ehtiny sinne apteekkiin. Että kaikki tää - for nothing. Blah.

Sitä vois äkkiseltään kuvitella, että kun mittari laskee nollaan niin vesi jäätyy ja vesisade muuttuu lumisateeksi. BULLSHIT. Asteet nollassa ja vettä, lempikeli. Se on herkkä fiilis kun neuloilla pistellään naamaan samaan aikaan kun farkut kastuu reisistä. Tästä vois rustata muutaman haikun ja piirtää postikortin. Ai että.

Märkä koira saapui kotiin ja selasi Anttilan kuvastoa. Kysymys: KENELLÄ tässä maailmassa on aikaa ja innostusta vaihtaa verhot joulua varten??!! Hullut. Huh.

Eipä tässä muuta. Kolme peräkkäistä yhdentoista tunnin työpäivää ja välissä humalavapaa viikonloppu. Jollain tapaa tuntuu että oli virhevalinta. Mut huomenna olis pikkulauantai. Anyone?

APUA!! Millä ja kenen luvalla on menty lopettamaan RIISISUKLAAN valmistus???!!! Timolla kesti valehtelematta ehkä 15 minuuttia tänään kaupassa miettiä, mitä haluaa pihvilleen jälkkäriks. Keksihylly-vanukashylly-karkkihylly-leivontahylly-keksihylly-vanukashylly… Mä siinä yritin kaikkea ehdotella, sit keksin riisisuklaan. Osu ja uppos, karkkihyllylle! Mutta paskat siellä mitään riisisuklaata ollut.

Pikaisella googlauksella selvisi ettei ole ollut ainakaan kolmeen vuoteen (kyllä, kaksplussalaiset ja voimahalilaiset perustaa ketjuja aivan kaikelle). Riipivä pettymys! Huutava vääryys!! Hiukan toivuttuani (yli en tästä pääse) tuli kaksi juttua mieleen:

Yksi: Mä en ole kaivannut riisisuklaata ainakaan kolmeen vuoteen. Jos kuvitellaan, että mä olisin keskivertosuomalainen (mitä en siis tietenkään ole), niin ei liene ihme että se on lopetettu.
Kaksi: Luojan kiitos Timo on kolmekymmentä eikä kolme. Mitä mä sit olisin tehnyt??? Todennäköisesti ostanut jotain riisikakkuja ja lähtenyt kotiin suklaansulatuspuuhiin. Mikä ei olis voinut päättyä kovin hyvin, mutta en olisi myöskään voinut riskeerata sitä, että kolmevuotiaani pari vuosikymmentä myöhemmin purkaa ahdistavia luottamusvaikeuksiaan ja selittämätöntä äitivihaansa kallotohtorin divaanilla. Huh. Vois noi chymokset ja fazerit nyt vähän ajatella.

Kävin tänään ostoksilla. Tai siis katsomassa vaatteita, sovittamassa muutamaa talvitakkia, koska sellaisen ostaminen olis kuulemma järkevää. Ennätyskylmä talvi tulossa ja muuta sellasta. Mutta oon tavallaan kieltänyt itseäni ostamasta hetkeen mitään. Sen lisäks, että lyhennän edelleen Islannin visalaskua, koin keväällä olevani niin rahoissani että sitouduin pikku sijoitukseen. Eräpäiväkin olisi vasta syyskuun vika. Tiesittekö muuten, että kuu vaihtuu ensi viikolla? Niin.

Mutta siis takas sinne kauppaan. Oon kasvanut sen verran aikuiseksi, että en osta mitään vaatetta tarkistamatta materiaalilappua. Ja mua sylettää aivan us-ko-mat-to-man paljon, että kaikki veromodat ja seppälät on täynnä ihania neuleita ja neulemekkoja, jotka tuntuis säiden viiletessä ystäviltä. Mutta mutta, ne on kaikki 100% AKRYYLIA. Joka taas on vihollinen numero yksi. Mua itseasiassa ei ees hirveesti häiritsis se, että kyllästyisin neuleisiini ja ostaisin joka kuukausi uuden (joojoo, ei nyt ajatella ekologisuutta tms.), enemmän mua surettaa se, että juuri kun ehtisin rakastua uuteen löytööni, niin se olisi, jos ei nyt käyttökelvoton, niin ainakin “jotenkin ei niin istuva ja siistinnäköinen”. Been there done that, ja siksi jätän harmitus kirvellen ne akryylihörsylät sinne hyllylle. Toki laatua on myös saatavilla, mutta usein kaupoissa käyminen on jatkuvaa innostumista ja pettymistä. “IHANA neule!!” “Jooh, akryylia.” Ja sitä ne on valtaosa. Ne näyttää laadukkailta ja upeilta siinä henkarissa ja vielä sovituskopissakin, mutta mua ette enää huijaa.

Mä olisin valmis maksamaan vaikka kolminkertaisen hinnan, jos saisin sen saman neuleen villaisena tai edes jonain villasekoituksena. Mut ei. Yks mitä oon keksiny on miesten S-kokoisten neuleiden ostaminen. Mutta jostain syystä sieltä osastolta ei löydy neulemekkoja..

On tää elämä vaikeeta. Mutta ah, vaatteiden ostamatta jättäminen järkisyihin vedoten onneksi kovin helppoa.

Mulla ei ole pienintäkään epäilystä, etteikö yli 20 000 hengen tapahtuman järjestäminen vaatisi ylimaallisia organisointikykyjä, mutta ei kyllä mene kaaliin et miten se sittenkään voi olla niin vaikeeta? Miten musta tuntuu että siellä ei harrasteta pienintäkään riskinhallinta-ajattelua, tai alkeellisintakaan henkilökunnan tiedottamista? Miten on mahdollista, että jo toista vuotta peräkkäin toistuu sama kuvio:

Tilanne: Neiti festarikävijä on ostanut hyvissä ajoin festariliput, leirintäliput ja maksanut autopaikan. Auto on purettu, leiri pystytetty ja on aika viedä auto parkkiin.

Neiti festarikävijä (NF): Mihis tää auto nyt sit pitäis viedä?
Tyttö portilla (TP): No varmaan sinne autoparkkiin…
NF: Ja missäs se on?
TP: Emmä tiiä…

Neiti festarikävijä kääntyy portilla seisovan vanhemman henkilön puoleen, joka osaa neuvoa paikan (joka ei tietenkään ole puolen kilometrin päässä niin kuin etukäteisohjeissa on kerrottu, vaan ainakin kilometrin päässä, mutta se nyt oikeastaan on tässä vaiheessa ihan sama). Neiti festarikävijä vihjaa myös ehkä hitusen painokkaasti, että olisi varmaan paikallaan ohjeistaa myös tyttöä portilla, että missä se parkkis on - tuskin NF on ainoa joka tätä kysymystä tulee tänään häneltä kysymään.

Neiti festarikävijä kuskaa autonsa kohti opastettua parkkialuetta. Alueen portilla vastaan tulee puuskahtaen ja päätään pyöritellen mies.

Mies portilla (MP): Tää on ihan täynnä.
NF: No niin. Mihis mä tän sitten vien?
MP: Meet tosta takasin, siellä on S-Market, siellä pihassa on tilaa.
NF (epäilee festarialuetta lähempänä olevan pienemmän parkkialueen kapasiteettia): Onko siellä sitten varmasti tilaa?
MP: Sinne meidät on ohjeistettu neuvomaan.

Neiti festarikävijä kuskaa autonsa takaisinpäin ja saapuu S-Marketin lähistölle. S-Marketille täytyisi kääntyä vastaantulevien kaistan yli, mikä on likipitäen mahdotonta, koska liikenne matelee katkeamattomana jonona molempiin suuntiin. Neiti festarikävijä lyö vilkun päälle ja pysähtyy tylysti keskelle tietä, liikenne molempiin suuntiin pääsee kuitenkin kulkemaan.

NF: Moi, tuolta parkkikselta neuvottiin tuomaan S-Marketin pihaan. Onks teillä tässä tilaa?
S-Market järkkäri (SJ): Hirveen vaikee sanoo. Mut et sä ainakaan siitä voi yli kääntyä.
NF: Joo en tietenkään, mutta en viittis ajaa tuolta puolta tuntii eestaas jos täällä ei sit ookaan tilaa.
SJ: Me ollaan vaan järkkäreitä, ei me tiedetä näistä parkkitilanteista.
NF: Aha. No kuka tietää?
SJ: Toi mies tuolla.

NF: Moi, meidät neuvottiin tonne S-Marketin parkkiin, osaaksä sanoa onks siellä tilaa?
Mies (M): SÄ ET VOI KÄÄNTYÄ SIITÄ YLI!!!
NF: Joo en tietenkään, mut mä en viittis ajaa tuolta jos…
M: SÄ ET VOI KÄÄNTYÄ SIITÄ, YMMÄRRÄTKÖ?!?
NF: JOOJOO, mut emmä viitti ajaa tuolta puolta tuntii ympäri jos täällä ei ole tilaa!!
M: En minä tiedä onko siellä tilaa!
NF: No kukahan tietäis?
M: Ei kukaan tiedä!

Aha. Takaisin järkkäreiden puoleen.

SJ: Teijän kannattaa ajaa seuraavalle parkkikselle.
NF: Mikähän se on?
SJ: Jaa-a, se onkin hyvä kysymys!

Voi vittu.

Mä ymmärrän, että niitä autoja on niin sikana, et kaikille on mahdotonta löytää parkkipaikkaa jonkin inhimillisen matkan päästä. Mutta jos on varannut ja maksanut autopaikan ennakkoon, niin jotenkin odottaisi, että sellainen paikka myös on fyysisesti olemassa? Jos mun täytyy myydä autopaikat parkkikselle, johon mahtuu 100 autoa, niin en kai mä myy niitä lippuja sataakahtakymmentä? Enkä mä varmaan myöskään oleta että kaikki ne autot on Smarteja, ja sit oonki kusessa ku joka kolmas auto onki farkku?

Auto päätyi lopulta tuntia myöhemmin parkkiin kaks metriä siitä missä se purettiin. Siellä vihdoin mukava porttimies sanoi sulkevansa silmänsä kun dumpattaisiin auto siihen, mihin sitä ei oikeastaan olisi saanut jättää. Sanoi, että tilanne oli sama myös viime vuonna. Tiedän. Mä olin täällä myös viime vuonna.

Sitä suuremmalla syyllä ihmettelen et mikä siinä voi olla niin vitun vaikeeta?

Mut ei siinä, festarit oli oikein kelposet, vaikka juomien totaalikielto pakottikin kohmettamaan strategiset paikat niin kutsutulla mulkkupullolla (oho, kuulostipa aika härskiltä..) ja vettä tuli ihan riittävästi. Uusia kyseenalaisia elämyksiä: saunarekka. Wicked.

Kuvasta (ja parkkiksenmetsästysseurasta) kiitos Timolle.

Televisiosta tulee välillä sellasta schaibaa, että mainoskatkot ovat ohjelmien parasta antia. Ensin mä luulin että vain kuvittelen katkojen jotenkin lisääntyneen, mut ei - harvoin katon Salkkareita, mut kyllä mäkin sen tiedän, että ennen siinä puoltuntisessa oli vain yksi mainoskatko. Kaiken huippu oli, kun katoin telkusta leffaa, ja kellosta päätellen sen olis pitänyt ihan näillä näppäimillä loppua, mut sit tulikin mainoskatko. “Hmm, tässähän tapahtuukin vielä jotain, ehkä tää alko vähä myöhässä tai jotain!” Odotin jännittyneenä uutta loppuhuipennusta pesuainemainosten parissa, ja miksi? Nähdäkseni lopputekstit. Että haistakaa nyt. Tää on varmasti markkinamiesten evil plan, että pistetään enemmän ja lyhyempiä mainoskatkoja, jotta jengi ei pyyhkäsis jääkaapille tai vessaan. Mut ähäkutti: Tää on aiheuttanu meillä sen, että laitan ohjelman time shiftille ja alotan kattomisen vähä myöhemmin ja kelailen sitte ne tsiljoonat mainoskatkot. Hähä!

Joo. Onneks kesä ehkä alko ni ei tarvii kohta kattoa telkkariakaan.