Ihan vartavasten odotin että kuluisi tasan kuukausi tuosta edellisestä kirjoituksesta. Joo-o.

Huomasko joku tänään että siellä olis ollut vähän niinku pakkasta? Ei varmaan. Vitutuskäyrä lähti heti aamusta rapsakkaan nousuun kun jälleen kerran aamupöpperöissäni unohdin että bussi numero 14 on kaikkien aikataulujen yläpuolella ja kulkee just niin ku kulloinkin sattuu huvittamaan. Taas menin siihen ihankohtatulossa-hetkeä indikoivan välkkyvän ruudun lankaan ja asemoin itseni vartin kävelyn sijasta pysäkille. Sit mä odotin. Ja odotin. Eikä se tietenkään tullut. Kävellen olisit jo perillä ja olis vielä lämminkin, mut sit iski bussipysäkkisyndrooma enkä voinu enää lähteä kävelemään kun se olis kuitenki just tullu. No, ei kyllä olis. Harmi etten polta enää tupakkaa koska kääryleen leimauttaminen liekkiin on yleensä takuuvarma kutsuhuuto mille tahansa julkiselle härvelille. Sen sijaan odotin raikkaan tuulen tuiverruksessa 20 minuuttia, syväjäädytetty k**** otsassa. Et se siitä. Hyvää ystävänpäivää rakkaat!

Tiedättekö ne aamut kun kaikki mahdolliset pienet asiat menee vähän pieleen, kun ei oikein lähde? (Ja ne joiden huulilta on livahtamassa sana “en”, niin äkkiä se läpi umpeen.)

Kaikkihan lähti siitä että laitoin kellon soimaan 6:15 aikomuksenani tulla reteesti kasiin töihin, tekemään yhtä hommaa joka olis pitäny tehä jo eilen mutta jonka sijaan lähin joogatunnille. No, heräsin kahdeksalta. Siihen että migreeni kolkutteli ohimolla. Migreenilääke oli viimeinen laatuaan joten vietin seuraavat puoli tuntia etsien reseptiä useista epämääräisistä paperikasoista, joista kaks kolmasosaa pitäis heittää pois ja yks kolmasosa laittaa johonkin kansioon. Heti ens viikonloppuna, ihan varmasti. Sentään löysin.

Seuraavana mieltäylentävänä aamutoimena kaivelin keittiön roskiksesta eilen pois heittämäni uuden huulirasvan. Ostin siis toissapäivänä uuden huulirasvan ja heitin “vanhan” pois. Niinpä. Löysin senkin. Ehkä ne kananrasvat sun muut epämääräiset ruokaeritteet tekee siitä entistä ravitsevamman voiteen herkille huulilleni. (No kyl mä pesin sen aika tarkkaan, no worries.)

Kun erinäisten ovenkarmeihin törmäilyjen ja rikkinäisten sukkien jälkeen pääsin vihdoin pihalle ei reseptit suinkaan olleet päässeet matkaan mukaan vaan lepäsivät rauhassa keittiön pöydällä. Hakemaan. Lopulta kiiruhdin metrolle jo täpäkästi myöhässä vain huomatakseni että seuraava metro tulee vasta 9 minuutin kuluttua. Ja oli tietysti täysi kuin tokion metro.

Lopputuloksena aikomukseni kasin aamusta kääntyi vartin myöhästymiseen - kello kymmenestä.

Ja ihan ku se ei riittäis että ehdin jo kaivaa itelleni tällasen kuopan, nyt mä täytän sen vielä vedellä kirjottaessani tätä sen sijaan että huhkisin kaikin käsin niitä hommia joiden takia oli tarkotus tulla tänään kasiin. Mutta on olemassa joku sanonta että kun kuset on jo housuissa jne. Mennään sillä.

Edit: Niin ja enhän mä sit ees ehtiny sinne apteekkiin. Että kaikki tää - for nothing. Blah.

Mä olen lähdössä Timon kanssa Pietariin uudeksi vuodeksi. Oli hyvin lähellä että ei lähdetty.

Venäjälle ei voi ostaa junalippuja verkosta. Puhelimessa ehkä, mutta kätevimmältä tuntui paikan päälle meneminen. No, menolipun olisi saanut, mutta paluujunat olivat täynnä 1.-5.1. Huonompi homma sikäli, että vuodenvaihde olisi mukava olla paikan päällä, ja töissä pitäisi olla 3. päivä. Lipunmyyjäpoitsu kertoi luottamuksellisena tietona, että “ne varaa Venäjän päässä niitä lippuja kauheet määrät ja myyvät sitten tiskin alta”. Just.

No, armoton guuglaus ja soittelu käyntiin. Matkahuollon sivuilta löytyi lupaava bussiyhteys takaisinpäin. Lippuja tosin ei voi varata internetistä. Tietenkään. Timo soitti Matkahuoltoon: “Joo onhan meillä sellanen vuoro, mutta mä en tästä näe sen varaustilannetta. Soita Savon Linjalle, se on heidän liikennöimänsä vuoro.” Soitto Savon Linjalle: “Joo ne on kyllä kaikki valitettavasti täynnä.” “Ai sä tuletkin Helsingistä! No mut mee hei käymään siellä Matkahuollossa, niillä voi olla vielä paikkoja jäljellä.” Wtf?

Töiden jälkeen Matkahuoltoon. Pienen arpomisen ja vaihtoehtojen punnitsemisen jälkeen sopiva linkkari löytyi ja paikka kahdelle suomipyllylle myös. Mitä tekee virkailijaneiti? Kaivaa mapista listan, jossa on 40 riviä - koska bussiin mahtuu 40 ihmistä. Kirjoittaa meidän nimet, syntymäajat, passin numerot ja kansalaisuudet omille riveilleen. Käsin. Kirjoittaa meille käsin matkalipun, jonka leimaa. Nyt ollaan siis tosissaan menossa Venäjälle.

Oikeasti, tässä ollaan matkustamassa alle 500 kilometrin päähän Helsingistä. Ja tehdään samalla aikamatka 80-luvulle. Ei mikään ihme ettei Matkahuollon keskuksessa nähdä linja-autojen varaustilannetta, kun se on käsin kirjoitettuna mapissa, joka sijaitsee fyysisesti Kampin Matkahuollon toimipisteessä. Mites, viekö se edellinen bussi tuon kyseisen käsinkirjoitetun listan Pietariin, jotta voivat tarkistaa että oikeat ihmiset ovat kyydissä vai mitä helvettiä?

Ja ainiin, kun virkailija oli kirjoittanut lippumme, esitteli hän asianmukaisesti mitä lippuun merkatut tiedot tarkoittavat “…tuossa on teidän nimet, kaksi aikuista, lähtöpäivä 2.1. kello 22:15 sieltä, jostain…”
“Ai niinku mistä?”
“No kyllä ne siellä sitten osaavat kertoa.”
“Ai missä ja ketkä?”
“No siellä Pietarissa.”
“Niin ketkä?”
“Ai niin, ettehän te menekään siihen suuntaan bussilla, hmm…”
No saatiin me joku osoite, jota ei ensi katsomalla löytynyt Google Mapsista.

Nyt saa kyllä sellaista lähdön tunnelmaa, tässä ollaan ihan oikeasti lähdössä Ulkomaille. Hei hei äiti ja isä, tulkaa junalaiturille vilkuttamaan, ei ehkä nähdä hetkeen!

Ps. Tämä ei ole venäjävastainen kirjoitus. On vain ällistyttävää miten paljon hankalampaa sinne on mennä kuin tuhansien kilometrien päähän länteen päin. Lisätään vielä VR:n Uudet Hienot Allegro-junat ja tämänhetkinen lumitilanne, niin liekö ihme että jokusen kerran joutuu vakuuttelemaan itselleen että on vain hyvä että elämässä on vähän jännitystä..!

Oon nyt ollu kaks päivää kipeenä, itekseni neljän seinän sisällä. Loputtomasti aikaa surffata. Hetki sitten tilasin nettiputiikista nahkahousut. Jep. Nahkahousut. Mä jotenkin “inspiroiduin” kun kattelin yhtä muotiblogia. Paitsi et vtut se mikään inspiraatio ollut, se oli mielenhäiriö. Korkeamman kertaluokan mielenvikaisuuden ilmentymä ja luottokortti aivan liian lähellä. Nahkahousut?! Netistä!! Millähän todennäköisyydellä ne on oikean kokoiset/malliset/väriset oikean-yhtään-mitään? Sillä samalla todennäköisyydellä kuin miksi mä en ikinä koskaan milloinkaan tilaa vaatteita netistä. Ja päätin sitten aloittaa nahkahousuista. Jooh.

Flunssasta huolimatta pakenin pihalle tuulettumaan ennen kuin saan enempää vahinkoa aikaan. Suuntasin luontopolkuni ensin Hämeentietä pohjoiseen, sitten Mäkelänkatua luoteeseen, idyllisen puu-Vallilan poikki vastustaen Pikku-Vallilan kutsua etten vaan saisi uusia “inspiraatioita” ja Teollisuuskatua takaisin kotiin. Puu-Vallilaa lukuunottamatta melko karun urbaani lenkki siis. Mutta täytyy sanoa että on kaksi väriä joissa nämä nurkat näyttää parhaat puolensa: valkoinen ja vihreä; mielinmäärin hohtavan valkoista lunta tai auringonvalossa kylpevät kesäiset puut ja nurmikot. Ja näistä molemmista ollaan saatu viimesen vuoden aikana nauttia hämmästyttävän paljon. Oon myös aika tyytyväinen ettei mulla ole autoa. Tonne kun nyt menisin mun ajan-viisi-kertaa-vuodessa tahdillani, niin olis aika sama olisinko koskaan sitä autokoulua käynytkään*. Hasardia menoa.

(*Mikä ei tahdo sanoa että olisin huono kuski, ei vaan toi omien ajotaitojen suhteuttaminen poikkeuksellisiin sääolosuhteisiin olis välttämättä ihan hanskassa.)

Jos niiden nahkahousujen kanssa käy sellainen maailman kahdeksas ihme että ne on hyvännäköiset, niin mä kyllä laitan tänne ensimmäisen (ja viimeisen) Päivän Asu -kuvan. Niinku tribuuttina tälle mun inspiraation lähteelle. Ainakin niistä nahkaan verhotuista kintuista. Ja lupaan seistä varpaat sisäänpäin. Jos tätä ihmettä ei tapahdu niin tästä ei enää puhuta.

Huhhuh. Toivottavasti huomenna pääsee jo töihin.

Havahduin siihen, että Facebook-statuksistani 90% käsittelee juopottelua tavalla tai toisella: sen haikailua, sitä itteensä tai dagen efteriä.

En edes tunne pistosta mutta jonkinlainen järkeä hipova ajatuskulku saa välillä miettimään, että tätä pitäisi ehkä jollain tapaa hävetä. Ja jos tuntuu että pitäis hävetä, niin pitäis varmaan vähentää sitä toimintaa itteään - mulla kun ei oo tapana olla hiljaa kyseenalaisistakaan tekemisistäni ja ajatella että salaamalla ne jotenkin lakkais olemasta.

Mutta mutta, täytyykö sitä hävetä että viina maistuu? Etenkin kun mä oon humalassakin ihan hauska heppu: En haasta riitaa, en ole väkivaltainen, en petä tai muuten sekoile, jos sanonkin jotain mitä ei ehkä olisi tarvinnut sanoa, niin aina siellä jokin totuuden siemen on taustalla. Ja parhaimmillaan epämiellyttävätkin laukomiset toimivat tarpeellisina keskustelunavauksina toisinaan vaikeistakin aiheista. Kunnon kissa pöydälle -meininkiä siis. Ja sellainen mä olen ihan selvinkin päin, eli en koe että viina juuri millään lailla muuttais mun persoonaani.

Tottakai olen toisinaan rasittava humalassa, puhun liikaa ja samoja asioita, olen vähän ylitunteellinen jne., mutta toistaseks mua ei oo kukaan dumpannu kesken illan, joten ehkä sekin pysyy joissain aisoissa.

Mulla ei lähde koskaan muisti, mä en oo eläissäni sammunu ja mä oon valmis allekirjottaa kaiken mitä oon tehnyt ja sanonut kännispäissäni. Mä en myöskään ala voimaan huonosti juodessani (seuraavana päivänä kylläkin, joskus massiivisestikin), mä en oo koskaan ollu krapulan takia pois töistä (ainakaan koko päivää) enkä muutenkaan feidannu mitään oikeasti tärkeetä.

Sen sijaan mulla on usein ihan helkkarin hauskaa kännissä, dokausreissut on omiaan syventämään ystävyyksiä huomattavasti vauhdikkaammin kuin mitä ehkä muuten tapahtuisi (ja näiden ystävien kanssa voi toki tehdä vastaisuudessa muutakin kuin vaan juopotella), pikku tissuttelu tuo potkua maailmanparannukseen ja kunnon rymyreissuista jää hienoja muistoja, joista saa kunnon nauruja jälkeenpäinkin.

Missä vaiheessa alkoholinkäytöstään siis täytyy oikeasti huolestua? Milloin siinä alkaa olla jotain pahaa jos tykkää olla verrattain useinkin hiprakassa ja toisinaan rentoutua ihan rajummillakin jurreilla? Milloin pitäis “tajuta lopettaa”, vai voiks tällai mennä läpi elämän? (Ja ei, mitkään terveyslaitosten kaaviot ei oo oikea testi, niiden mukaan mä olisin kuollut jo vuosia sitten.)

Sitä vois äkkiseltään kuvitella, että kun mittari laskee nollaan niin vesi jäätyy ja vesisade muuttuu lumisateeksi. BULLSHIT. Asteet nollassa ja vettä, lempikeli. Se on herkkä fiilis kun neuloilla pistellään naamaan samaan aikaan kun farkut kastuu reisistä. Tästä vois rustata muutaman haikun ja piirtää postikortin. Ai että.

Märkä koira saapui kotiin ja selasi Anttilan kuvastoa. Kysymys: KENELLÄ tässä maailmassa on aikaa ja innostusta vaihtaa verhot joulua varten??!! Hullut. Huh.

Eipä tässä muuta. Kolme peräkkäistä yhdentoista tunnin työpäivää ja välissä humalavapaa viikonloppu. Jollain tapaa tuntuu että oli virhevalinta. Mut huomenna olis pikkulauantai. Anyone?

Mistähän se johtuu, että kun dokaa lauantain, sipsikrapuloi sunnuntain, syö maanantaina ihan liian kepeän lounaan, vanuu töissä (nälkäisenä) iltaseittemään, raahautuu viimeisillä krapulapäivän jälkeisen päivän voimillaan joogaan ja miettii vielä eteisessä onko tämä oikea tapa kuolla, niin joogasarjassa menee kaikki nappiin, tasapaino on parempi kuin ikinä, venyvyys on ihan omaa luokkaansa eikä mistään tee kipeetä? Haloo Hiihtoliitto ja muut urheilutahot - oliskos tässä ainesta uudeksi harjoitusohjelmaksi? Tai jossei nyt ihan ympärikautiseen käyttöön, niin ainakin viimetipan herkistelyiksi, mitä?

Ja hei, yours truly on kuitenkin kaksi päivää vajaa kolmekymmentä vee, niin että “kolmas krapulapäivä” on sekin jo tuttu käsite tässä osoitteessa. Ihmeellinen on maailma.

Selitys löytynee kuitenkin asenteesta: Jos ikuisen suorittamisen sijaan saisi useammin psyykattua itsensä ihan sama, vituixsemeneekuitenkin -mielentilaan, niin ties mihin sitä pystyiskään? Ooooooommmmmmm, ihasama ihasama ihasama ihasama, ooooooommmmmm…

Jos on Virtanen, ja se menee naimisiin Virtasen kanssa, niin voiko se olla Virtanen (o.s. Virtanen)? Entä jos se Virtanen sit eroaa ja menee naimisiin toisen Virtasen kanssa, niin voiko se olla Virtanen (o.s. Virtanen, ent. Virtanen)? Ja (lisäys kommenttiboksin inspiroimana): Voiko Virtasen kanssa naimisiin mennyt Virtanen olla Virtanen-Virtanen? =D

Ihan älyvapaatahan toi olis, mutta jos haluaa, niin voiko?

Oikeestaan mun piti tulla marisemaan siitä, miten tyhmä toi tykkäys-nappula on, kun ei kukaan sitä paina. Että täytyis varmaan laittaa viereen buu-nappula, jos sillä vaikka sais jotain säpinää aikaseks. Kaikkein ankeinta kun on olla herättämättä minkäännäköisiä tunteita. Vastoin kaikkia oletuksianne mä laitoin ton nappulan tohon oikeestaan siks, että näkisin vähä kuinka moni ihan oikea ihminen tätä lukee, en siis varsinaisesti kalastellakseni kehujanne (paitsi ehkä vähä). Aika harva kun jaksaa kommenttia kirjoittaa. Joku tilastointihärpylä väittää että täällä kävis toisinaan kuusikymmentäkin yksittäistä kävijää päivässä. Varmaan. Tai ehkä ne on niitä jotka tulee tänne legendaarisella “isot vitut” haulla (ja taas kohosin hakutuloksissa ylöspäin!) ja huomaa hyvin nopeasti et, no, ei.

Mut siis mun marinan aihe meni vähän mönkään ku täällä oli sittenkin jotkut ihanat käyny nappia painamassa. Jee. <3 Et piti sit kirjottaa se toisiks paras juttu.

APUA!! Millä ja kenen luvalla on menty lopettamaan RIISISUKLAAN valmistus???!!! Timolla kesti valehtelematta ehkä 15 minuuttia tänään kaupassa miettiä, mitä haluaa pihvilleen jälkkäriks. Keksihylly-vanukashylly-karkkihylly-leivontahylly-keksihylly-vanukashylly… Mä siinä yritin kaikkea ehdotella, sit keksin riisisuklaan. Osu ja uppos, karkkihyllylle! Mutta paskat siellä mitään riisisuklaata ollut.

Pikaisella googlauksella selvisi ettei ole ollut ainakaan kolmeen vuoteen (kyllä, kaksplussalaiset ja voimahalilaiset perustaa ketjuja aivan kaikelle). Riipivä pettymys! Huutava vääryys!! Hiukan toivuttuani (yli en tästä pääse) tuli kaksi juttua mieleen:

Yksi: Mä en ole kaivannut riisisuklaata ainakaan kolmeen vuoteen. Jos kuvitellaan, että mä olisin keskivertosuomalainen (mitä en siis tietenkään ole), niin ei liene ihme että se on lopetettu.
Kaksi: Luojan kiitos Timo on kolmekymmentä eikä kolme. Mitä mä sit olisin tehnyt??? Todennäköisesti ostanut jotain riisikakkuja ja lähtenyt kotiin suklaansulatuspuuhiin. Mikä ei olis voinut päättyä kovin hyvin, mutta en olisi myöskään voinut riskeerata sitä, että kolmevuotiaani pari vuosikymmentä myöhemmin purkaa ahdistavia luottamusvaikeuksiaan ja selittämätöntä äitivihaansa kallotohtorin divaanilla. Huh. Vois noi chymokset ja fazerit nyt vähän ajatella.

Töissä kosahti tänään netti. Hirveen kiva, kun kyse on sosiaalisen median analyysia tekevästä softafirmasta. Dominot kaatuu yks toisensa jälkeen kun kantapäätekniikalla oppii mikä kaikki tosiaan tarvitsee nettiä. Nimimerkillä “Lähetänpä tämän tiedoston itselleni ja menen kotiin jatkamaan töitä”, “Ai ei voi tehä duunii? No katellaan Youtuubista videoita ja hengataan Facebookissa”, tai “Kuuntelenpa Spotifysta musiikkia”, ja miksei myöskin “Kysynpä Skypellä naapurista et toimiiko siellä netti”. Ehheh. Vttu et lähetä, et kato, et hengaa, et kuuntele etkä kysy. Hähä. Ole kädetön.

Tuli vähän samanlainen fiilis ku joskus kotona on menny sähköt. “Täähän on mukavaa. Ollaan nostalgisia ja kuunnellaan radiota!”… “Ainiin kahvinkeitin ei tietenkään toimi - no mut keitetään teetä!”… Ja kyllähän niitä vessan valoja nyt kuitenki täytyy joka kerta kokeilla laittaa päälle. Kuinka hidasälyinen voi ihminen olla?

Ja mitenhän sitä on ennen pärjätty, silloin Wanhaan Hywään Aikaan.